Luin sattumoisin eilen tämän artikkelin, jossa Kaisa Liski kertoo saavansa viestejä kuolleelta isoäidiltään. Minusta tarina tuntui uskottavalta ja mikä ettei, kun itsekin koen toisinaan samanoloisia tunteita. Viimeksi toissapäivänä.
Mummon ja isän suhde oli hyvin läheinen ja lämmin, sillä esikoinen pysyi esikoisena kuusitoista vuotta ennen pikkusiskon syntymää. Se, että poika täytti rintamalla ollessaan vasta 18 vuotta, oli äidille raskasta. Varmaankin juuri siitä syystä mummo oli säästänyt sota-aikana tulleen kirjeenvaihdon ja säilönyt sen ikivanhaan arkkuun. Nyt tuo arkku on tallessa meillä. Puhdistimme ja korjailimme sitä varovasti, parafiiniin kastetulla rievulla pinta tuli kauniiksi.
Lajittelin kirjeitä, mutta en vielä alkanut tarkemmin tutkia himmeitä, lyijykynällä kirjoitettuja tekstejä – se jääköön myöhempään aikaan. Pääasia, että kirjeet ovat tallessa. Mutta sitten – yllättäen – paperien joukosta silmiini osui erilaisella käsialalla kirjoitettu arkki. Luulisin, että se on isän siskon kirjoittama, ehkä keskikouluajoilta 1950-luvulta.
Olimme juuri pari viikkoa sitten kuulleet naapurin Leenalta, että hänen tietojensa mukaan lähipelloilla, Peltoranta-nimisen tilan paikkeilla, on muinoin, hyvin kauan sitten, ollut Keuruun pitäjän hautausmaa. Asia kiinnosti minua kovasti, totta kai.Tuolla kauempana jossain?
Mutta keneltä kysyisin – ketään asiasta tietävää ei enää ole elossa. Sitten tuli esiin tuo sotakirjeiden joukkoon säilötty koulupaperi. Täti oli koonnut siihen tarinoita kotitalonsa lähellä olevasta luonnosta ja sen historiasta. Monen muun mielenkiintoisen tiedon joukossa oli teksti:
”Taru kertoo, että aiemmin on nykyisen Peltorannan talon hallussa olevalla pellolla ollut Keuruun pitäjän hautausmaa ja Pekkalan talo on ollut pappilana ja rannassa Pekkalan lato on saanut toimia ruumishuoneena.”
Minua värisytti, olin tunnekuohun vallassa. Siinähän se vastaus oli! Kuka sen minulle lähetti, mummo vai isä? Onko olemassa Liskin mainitsema ns. rinnakkaisulottuvuus? Haluan uskoa, että on. Ei voi olla sattumaa, että paperi tuli eteeni juuri nyt, juuri oikeaan aikaan.
Haikein mielin solmin silkkinauhat isän kirjeiden ja korttien ympärille.
Kenttäpostia sieltä jostain, yli kahden vuoden reissulta. Rakkaalle äidille.
”Viell uusi päivä koittaa”, lukee tässä kotiväelle lähetetyssä kortissa. Isällekin koitti tuo toivottu uusi päivä kotitilan viljelijänä, kuten hän varmaankin monta kertaa, kranaattien paukkuessa, rukoili.
Nämä aarteet odottivat uutta löytäjäänsä seitsemänkymmentä vuotta.
Kaipaavin mutta kiitollisin huokauksin laitoin ne vanhalle paikalleen arkun sisällä olevaan lokeroon ja suljin kannen.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 