Tonttu

Joulun lähetessä on mukava kuunnella puuhailujen ohella joululauluja. Teille muissa maissa asuville lukijoille kerron, että meillä Suomessa on joulun aikaan mahdollisuus kuunnella toivomusten mukaan lauluja useilta eri jouluradiokanavilta. Löytyy kauneimmat joululaulut, lasten jouluradio, pikkujouluradio ja monta muuta klik. Tänä vuonna olen tykästynyt ikivanhaan tonttulauluun, jonka uusi sovitus viehättää. Esittäjä on Kyösti Mäkimattila, klik. Tulkinta on rauhaisa ja vaatimaton, sellainen, joka antaa tilaa omille mielikuville. Ja niitä minulle juuri tuon esityksen mukana tulee, valtavasti.

Wikipedia: Eva Lyyli Johanna Wartiovaara-Kallioniemi  oli suomalainen säveltäjä jonka tunnetuin sävellys on joululaulu Tonttu. Tämän joululaulun sanoitus perustui ruotsalaisen Viktor Rydbergin vuonna 1881 kirjoittamaan runoon Tomten, jonka Valter Juva suomensi vuonna 1906. Wartiovaara-Kallioniemen sävellys ilmestyi nuotteina vuonna 1945. 

Kuunnellessani laulua tuntuu, kuin olisin mukana lapsuuden sadussa. Kodin pihapiiri, navetta, lato, lehmät ja lampaat, kaikki nuo kauan sitten eletyt tunteet ja ajat.

Suojaavat puut, kuu pakkasataivaalla – luminen pihapolku saunalta tupaan isän turvallisessa sylissä. Mietin herkistyneenä usein tämän monisäkeistöisen laulun sanoja, tunnelma kerrallaan,

sillä joulu tuo esiin sisälläni yhä vieläkin asuvan lapsen.

Mummo kertoi, että joka taloa huolehtii oma haltija. Se oli varmaankin juuri tuo tonttu: Ei joulutonttu, vaan harmaatakkinen, pitkäpartainen kotitonttu.

Se, jolle ennen muinoin jätettiin puuroa jouluyöksi pöytään ja tonttuhan toki kävi sen kiitollisena popsimassa.

Nuo ajat ovat olleet ja menneet, mutta niin me vain kuuntelemme vuodesta toiseen tätäkin laulua yhtä mielellämme kuin 70 vuotta sitten.

 

TONTTU

Pakkasyö on, ja leiskuen Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

 

Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun,

katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.

 

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa:

”Ei tätä ymmärtää en voi, ei tää pulma on vasta”.

Heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain lukkoja koittaa nytkyin,

lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi

Torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää.

 

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan istuu ylinnä kukko.

Kopissa Vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä tuttu.

 

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan näiden jo aikaa näki;

Varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot pienet nuo.

Ken sitä kummeksis juuri: hälle se riemu on suuri.

 

Isän ja pojan on nähnyt hän puhki polvien monten

nukkuvan lasna, mut mistähän tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks’  –  mihin niin?

Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!

Latoon parvelle pyrkii vaan, siellä hän pitää majaa;

pääskyn naapuri suovallaan on liki räystään rajaa.

Vaikka pääsky nyt poissa on, keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan seurassa puolison armaan.

 

Silloin aina se sirkuttaa monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa, näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu, ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa, tonttu se miettii pulmaa.

 

Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan ajan virtaa on kulkevinaan,

tuumii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan.

Kattojen päällä on lunta, Tonttu ei vaan saa unta.

 

Mainokset
Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Joulua odotellessa

Isäntä on huhkinut useita viikkoja metsässä raivaussahan kanssa ja minulla on ollut mitä parhaat mahdollisuudet touhuta yksin kotosalla. Jouluinen musiikki soi  ja kynttilätkin tuikkivat, sillä olen mielestäni aika vahvasti jouluihminen. Tykkään laittaa joulua (mutta pakata sen sitten kyllä reippaasti pois loppiaisen jälkeen!)

Museotalon jouluilmettä on ihana viritellä.

Valoköynnöksen

ja kynttilälyhtyjen lisäksi

vein jälleen led-kynttilät ikkunoille. Niissä on kuuden tunnin ajastin,

joten tämä mykistävä näky syttyy itsestään joka ilta niin kauan kuin patterit riittävät.

Yhdessä pikkiriikkisessä yläkamarissa, jossa yli sata vuotta taakse päin asusti talon rakentanut Aapo-vaari, on suurempi joulutähti, jonka jo oma isäni sinne eläessään – yli kymmenen vuotta sitten – vei.

Samaan ikkunaan laitoin lisäksi pitkät, kruunukynttilän tapaiset led-kynttilät jo itsenäisyyspäiväksi.

Niitä oli silloin myös lapsuuskodin ikkunoilla.

Navetan ikkunalle laitoimme vanhan lumihiutalevalon,

ohikulkijoiden iloksi.

Ja tonttua varten vanhan talon pihapiirin kuuseeenkin, aivan maantien varteen,

on piilotettu lyhty.

Eihän täällä haja-asutusaluella katuvaloja ole, joten jokainen elävä tuikahdus pimeydessä tuo lämpimän liekin myös sydämeen.

Koska lapsuuskodin piano on nyt vireessä,

olen leivinuunin syttymistä odotellessani usein soitellut siellä joululauluja. Kummitusten iloksi ja omaksikin.

Yhtenä iltana vietimme tuvassa jopa pikkujouluiltaa ystävien kanssa

Noiden ihanien naapureiden, jotka aina ovat valmiita auttamaan ja joille myös itse yritämme olla avuksi tarvittaessa. Kiitos teille vielä kerran!

Joulupullaa,

Hanna-tädin kakkuja

suklaamuffineja

ja muita joulun tarjottavia olen ehtinyt yksin ollessani hyvin valmistaa. Monet laatikotkin odottavat jo pussukoissaan pakkasessa.

Piparit leivoin kuten aina ennenkin

”piparinpaistajan laulujen” saattelemana, sillä tätä Cd:tä kuuntelen silloin ja vain silloin. Perinne sekin!

Kun isäntä malttaa tulla pois metsästä, olemme käyneet iltasella paitsi tarvittaessa ruokakaupassa niin myös joissakin jouluajan musiikkitilaisuuksissa. Mieskuoro Sirkkojen konsertissa Keuruun kirkossa

tai tietenkin myös adventtikirkossa.

Tänä jouluna meillä on joulupöydässä kymmenen lautasta ja koska pikkuväki on paikalla, joulun tuntua on vähän joka puolella. Jopa saunatiloissa.

Ulkona sitä sen sijaan on vaikea löytää, sillä sää on ollut aika kurja eikä lumipeitettä ole vesisateiden jälkeen enää lainkaan.

Mutta kun tonttuovikin on jo raollaan, ei jouluun voi olla enää pitkä matka.

Tuolla museotalon portaikossa taisin jo kuullakin tontun askelia!

 

 

 

 

Kategoria(t): Sekalaista, Vanhan talon kunnostus | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Yllätyksiä kotimuseoon

Sain Jarmo-serkultani iloiset museoyllätykset:

Ihana rasia,

Vänrikki Stoolin tarinat vuodelta 1934

ja sitten tämä upein juttu: Laulukirja,

jonka ensimmäinen painos on peräti vuodelta 1909! Minulla on nyt seitsemäs painos, vuosi on 1915:

Istuin koko illan tutkimassa mahtavaa kirjaani. Lapsuuden tuttuja, vaikkapa” Mirri sairastaa”, ”Aa aa allin lasta” tai ” Sorsa se Saimaan aalloilla sousi”, joita kaikkia minäkin omille lapsillemme lauloin. Tuttu oli myös tämä kaunis kehtolaulu:

Tälle joululaululle on tainnut tulla tekijävirhe. Ainakin Wikipedian mukaan maailman tunnetuin joululaulu on sävelletty vuonna 1818  ( Franz Gruber) , jolloin Michael Haydn oli jo kuollut. Mutta eipä tuo kirja enää käytössä  olekaan, että ei haittaa.

Titanic-hymni oli omalla nimellään,  surullisesta haaksirikosta vuonna 1912 oli tätä seitsemättä painosta tehtäessä kulunut vain kolme vuotta. Se ei siis ole voinut olla ainakaan tuolla nimellä mukana aiemmissa painoksissa.

Vuosisadan vaihteessa suomen kieli alkoi voimakkaan nousun ja  ruotsalaisia sukunimiä vaihdettiin suomalaisiksi. Omankin sukuni nimi muuttui Andelinista Aaltioksi. Myös laulu kannusti käyttämään suomen kieltä. Huomaatko, pitää laulaa pontevasti ja jopa fortissimossa!

Aika ennen ensimmäistä maailmansotaa: Nyt tiedämme historian järkyttävistä tapahtumista muutama vuosi myöhemmin, mutta laulukirjassa on vielä mukana Venäjän keisarihymni:

Esipuheen mukaan kirjaan on valittu sellaisia lauluja, joita oppilaat halulla laulavat. Millainen mieli mahtoi olla lapsella, joka lauloi ”Orpotytön laulua”:

”…Mä olen orvoks äidistäin nyt jäänyt maailmaan, siks ompi ilo mielestäin jo mennyt ainiaan. On itku iltalauluni ja aamuvirteni, ah jospa kohta koittaisi jo viimehetkeni.”

Ja näin suree ”Hyljätty äiti”:

”Köyh´asuu akkanen töllissään, leipäänsä kyynelin kastaa, hän istuu siin´ypö yksinään, häll´eikö heimoa, lasta? Näin istuiss´aikahan menneeseen pois kauas miettehet lentää, pois kauas aikahan kultaiseen ja vedet poskille entää”.

Mutta muistetaan, että tuosta ajasta on kulunut jo yli sata vuotta. Oli jälleen mielenkiintoinen matka historian havinaan. Kiitos siitä!

 

Kategoria(t): Wanhat Tawarat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Gluteeniton, suolainen pannarirulla

Sain tätä herkullista kahvipöydän suolaista pannarirullaa naapurissa ja ohjekin sieltä saatiin, kiitos, Tuija!

Pannukakkurulla

  • 5 dl maitoa
  • 3 munaa
  • 1 tl suolaa
  • 2,5 dl gluteenitonta jauhoa
  • loraus juoksevaa Oivariinia tai muuta vastaavaa

Sekoita aineet keskenään ja jätä turpoamaan puoleksi tunniksi. Levitä korkeareunaiselle uunipellille leivinpaperi ja voitele se juoksevalla Oivariinilla tai sulatetulla voilla.

Kaada pannukakkutaikina pellille ja paista 200 asteessa 30 minuuttia. Kumoa se leivinpaperille, johon olet ripotellut hiukan juustoraastetta. Varo kumotessasi valmista pannaria, se luiskahtaa liukkaasti pois!

Odota, kunnes pannari on jäähtynyt, jonka jälkeen levitä sille täyte. Meillä oli naapurin tapaan vain purkillinen maustamatonta tuorejuustoa, johon olin sekoittanut puoli pussia savupororouhetta. Täytteessä vain mielikuvitus on rajana: Sienet, ruskistettu jauheliha, kinkkurouhe, savukala……

Kääri rullalle ja jätä odottamaan tarjoilua,

jolloin laitat pinnalle juustoraastetta ja paistat vielä uunissa 200 asteessa, kunnes juusto on sulanut ja saanut hiukan väriä. Kokemukseni mukaan rullan voi myös pakastaa. Viipaloi ennen tarjoilua!

 

Kategoria(t): Kokataan - Suolaiset leivonnaiset, leivät | Avainsanat: , , | Kommentoi

Itsenäisyyspäivänä

Tänään Suomi täyttää 101 vuotta. Olimme aamulla mukana vuosittaisessa, juhlallisessa tilaisuudessa vanhan kirkon hautausmaalla, jossa laskettiin puheen ja virren saattelemana seppele sankarivainajien ristille.

Mietin puhujan sanoja: He, joiden nimet ovat nyt kaiverrettuina graniittipaasiin, heilläkin oli joskus unelmia, unelmia opiskelusta, perheestä, onnellisesta tulevaisuudesta. He eivät unelmiaan koskaan saavuttaneet, mutta me nautimme nyt heidän uhrauksestaan. Me voimme toteuttaa unelmiamme.

Ajattelin siinä, että ehkä vielä meidän sukupolvemme muistavat tuon kiitollisuuden ja kunnioituksen mutta muistavatko meidän lapsemme? Juhlaväki oli pääasiassa yli kuusikymppisiä, vain yksi nuori perhe lapsensa kanssa oli paikalla. Hienoa, että he olivat tulleet, sillä meidän pitäisi muistaa kertoa lapsenlapsillemme noiden kivirivistöjen merkitys. ” Sankarivainajien muistaminen kirkastaa saamamme perinnön”, sanottiin juuri TV:ssä.

Paluumatkalla aurinko nousi. Sen ensimmäiset säteet osuivat korkealla kalliolla olevaan uuteen kirkkoon, aivan kuin merkiksi: Täältä ovat entiset sukupolvet aina apua pyytäneet. Entä nyt?

Juuri lauletun virren sanat tulivat taas mieleen: ”Sun kätes, Herra, voimakkaan, suo olla turva Suomen maan. Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana.” klik. Ja sitten muistin sen surullisen tosiasian, että kirkosta erotaan sankoin joukoin – tuohtuneena milloin mistäkin.

Virren koskettavat sanat on kirjoittanut vuonna 1938 Kivijärven kirkkoherra Väinö Havas, joka kansanedustajanakin ollessaan halusi lähteä sotaan vapaaehtoisena ja kaatui vuonna 1941. Hänen johtamansa joukko majoittui kesällä myös meillä, tässä  museotalossa, jonka sisäseinillä vieläkin on muistoja ampumaharjoituksista.

Vielä kynttilät hautausmaalle: Isälle ja äidille, mummolle ja papalle. Noille läheisille veteraaneille, jotka selvisivät sotien taisteluista toteuttamaan omia unelmiaan ja antamaan  meille mahdollisuuden totetuttaa omaamme.

Toivotavasti seuraavatkin sukupolvet saavat elää itsenäisessä Suomessa.

Sun kätes, Herra, voimakkaan
suo olla turva Suomenmaan
niin sodassa kuin rauhassa
ja murheen, onnen aikana.

Sun armos täällä meille soi,
mi kallehinta olla voi,
ja meille alla auringon
tää synnyinseutu rakkain on.

On isät täällä taistelleet
ja uskoneet ja toivoneet.
Me saimme saman asunnon,
ja samat vaiheet meidän on.

Ja meidän polkuamme saa
taas lapsemmekin taivaltaa.
He kyntää kerran peltomme
ja uskoo kuin me uskomme.

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikille!

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Yksi kommentti

Kuparipannu

Sain 1970- luvulla mummoltani ison, kymmenen litran kuparipannun. Varmaankin sillä vuosisadan alkupuolella keitettiin kahvia talon työväelle ja käräjävieraille. Omassa käytössäni se oli päiväkodissa ja kouluissa, kun työelämässä pukeuduin pääsiäisenä noidaksi ja hassuttelin lasten kanssa: Isosta pannusta oli mukava taikoa kaikenlaista, lopuksi tietenkin pienet nami-yllätykset. Oli mahtavaa, kun palasin opettajan roolissani lasten pariin ja he kertoivat silmät pyöreinä, että poissa ollessani siellä oli käynyt oikea noita! Oi niitä aikoja… onpa hauska muistella. Mutta nykyisin tuo kahvipannu on nököttänyt takan päällä koristeena ja tietenkin pääsiäisaikaan, jos pikkuväki on virpomispäivänä paikalla, se pääsee taas noidan pannuksi. Pienemmälle noidalle löytyy pienempi pannu ja pienin noita voi ottaa vaikka munakorin. Välikuukausien aikana pannussa on kätevää säilyttää noidan peruukit ja muukin rekvisiitta.

Nyt on siellä ja täällä ollut ohjeita, kuinka ketsupilla voi puhdistaa kupariesineitä. Omia pannujani ei ole meillä ikinä putsattu, olen ollut niihin ihan tyytyväinen sellaisina kuin ne ovat. Mutta niin sitten innostuin kokeilemaan sitä ketsuppiniksiä, olisihan se luonnollinen puhdistustapa. Ensimmäisellä kerralla en osannut olla levityksessä tarkka ja silottelin kädellä epämääräisesti aineen pannun pintaan. Kun muutaman tunnin kuluttua huuhdoin ketsupin pois, kylki oli hassun laikukas,

joten lisää ketsuppia! Tällä kertaa otin pullasudin käyttöön.

Aika hurjan näköistä, kun ketsuppi muuttuu vihreäksi mönjäksi.

Tässä kuvassa näkyy raitoja, joita pullasuti sitten jätti. Eli vaikeaa oli saada lopputulosta tasaiseksi!

Viiden puhdistuskerran jälkeen alkoi olla jo siedettävää.

Nyt otettiin avuksi toinen niksi: Vehnäjauhoja, karkeaa mersuolaa ja etikkaa.

Se olikin varsin tehokasta hankauksessa. Pienempi pannu ei ollut yhtä pinttynyt,

joten sen puhdistus kävi huomattavasti helpommin ihan vaan ketsupilla.

 Lopputulokseen voi olla aika tyytyväinen. Ihme aineita!

Eri asia on se, kumpi on kauniimpi: Patinoitunut vai kiiltävä pinta. Eiköhän meillä jää pannut tämän jälkeen taas omaan rauhaansa, luulisin!

Kategoria(t): Niksit, Wanhat Tawarat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Lenkillä

Piha ja puutarha odottavat talvea – enää minulle ei ole mitään hommia ulkona. Isäntä on päivät pitkät metsässä raivaamassa ja minä puuhastelen kaikenlaista kotosalla. Mutta sisältä on lähdettävä ulos, ei auta vaikka joskus laiskottaisikin! Olen kiertänyt mukavaa, noin viiden kilometrin lenkkiä, jossa saa kulkea pitkin järven rannan kävelyteitä eikä vain asfalttipintaa.

Keuruu on niin kaunista seutua!

Kaupunki lahjoitti yhdessä POP-pankin kanssa

kuntoilijoille treeniportaat. Nämäkin sijoittuvat lenkkipolkuni varteen ja tietenkin kiipeän aina ne ylös. Muutama päivä sitten portailla oli samaan aikaan kanssani kolme nuorta, jotka juoksivat nuo vajaat 100 rappua kevyesti ylös

ja laskeutuivat rauhallisemmin alas.

Ja taas uudestaan. Minä puuskutin vieressä – vai nouseeko kunto?

Lähtiessä ja palatessa ihastelen kauniita peltomaisemia. Naapurin

ja meidän.

Keltainen talo on kotimme.

Maisema ja tunnelma vaihtuvat vuodenaikojen mukaan, töyhtöhyypät, kuovit ja kiurut valtaavat peltoaukean keväisin. Talvella voi nähdä jäniksiä, kauriita ja ehkä ketunkin. Ei ihme, että moni muukin on valinnut ulkoiluunsa tämän tienoon, vaikka peltojen äärellä ei jalkakäytäviä olekaan.

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | Kommentoi

Mustikkakukko

Sään kylmetessä alkaa kaivata leivinuunin lämpöä.

Ja kun uunin lämmittää, on järkevää tehdä siellä jotain pitkään haudutettavaa ruokaakin. Ohrauunipuuro on yksi vakio meillä,  myös karjalanpaisti

on helppo valmistaa.  Jos kaupassa on muikkuja tarjouksessa, teen silloin usein patakukkoa.  Maire-täti jo ehti ihmettelemään, että Kalle-kukkoko meillä on pataan joutunut, mutta ei toki, muikut ja sianliha vain.

Patakukosta taas tuli mieleen mustikkakukko eli rättänä. Sen ohjetta en ole tainnut tänne muistiin laittaakaan, mutta korjataanpa asia hetimiten. Netistä sen löytää useasta paikasta, tämä on Marttojen sivulta.

Mustikkakukko

  • 200 g sulatettua voita
  • 4 dl ruisjauhoja
  • 1 dl sokeria
  • 1 tl leivinjauhetta

Täyte:

  • 1 l mustikoita
  • 1 dl hillosokeria

Sekoita kukkotaikinan aineet keskenään. Painele 2/3 taikinasta voidellun uunivuuan pohjalle ja reunoille.

Lisää keskenään sekoitetut mustikat ja hillosokeri ja murustele loppu taikina pinnalle. Painelin sitä kevyesti jäisien mustikoiden päällä sileämmäksi, voisi kyllä jättää nokareinakin jos niin haluaa. Silloin marjat kurkistelevat mukavasti rakosista.

Moni myös kaulitsee kuoritaikinan kauniiksi, itse oikaisen tälläkin kohdalla.

Paista 200 asteen lämmössä noin tunti.

Meillä tätä syödään kahvin kanssa siltään tai jälkiruokana, jolloin mukana voi tarjota vaniljakastiketta tai ihan vaan maitoa.

Jos löysit kesällä mustikoita ja hennot ajatella niille toisenlaista käyttöä, niin tässä yksi perinteikäs tapa!

Kategoria(t): Kokataan - Jälkiruuat ja muuta makeaa | Avainsanat: , , | Kommentoi

Porkkanalohi

Kun mietin, mitä voisin keksiä graavilohen sijaan ystävälle, jolle ei käy kala, löysin porkkalan, porkkanalohen. Sitähän piti tietenkin kokeilla, oli se sen verran erikoisen tuntuista tykötarpeineen. Olen joka tapauksessa jälkijunassa, sillä jo kaksi vuotta sitten Suomi on ollut hullaantuneena porkkalaan jopa niin, että savuaromit loppuivat kaupoista. Ohjeita oli montakin, itse käytin suurin piirtein tätä, klik. Syksyllä tuskailin, kun meidän porkkanamme olivat niin  pullukoita, mutta tähän ohjeeseen ne olivat mitä parhaat! Meillä tehtiin näin:

Porkkanalohi

  • 5 porkkanaa
  • 1½ kg karkeaa merisuolaa
  • 1 rkl rypsiöljyä
  • 2 tl nestesavua
  • 1 tl valkoviinietikkaa

Valitse korkeareunainen uunivuoka, ripottele pohjalle kerros karkeaa suolaa.

Laita pestyt porkkanat suolapedille limittäin niin, että niiden väliin jää hiukan tilaa, sillä tarkoitus on upottaa porkkanat kokonaan suolaan. Suolan määrä riippuu vuuan koosta, porkkanat on joka tapauksessa peitettävä.

Pane vuoka 200 asteisen uunin keskitasolle, paista tunti 15 minuuttia. Tämän jälkeen suola on kovettunut porkkanoiden ympärille, joten joudut varovasti koputtelemaan sitä irti.

Kuori hieman jäähtyneet porkkanat ja vedä niistä terävällä juustohöylällä siivuja. Suolassa paistaminen paitsi syventää makua, vaikuttaa myös porkkanan koostumukseen, siksi viipalointi onnistuu hyvin. Jos porkkanat ovat ohuita, niiden paistoaika on lyhempi, itsellänikin yksi kapea oli mennyt vähän liian pehmeäksi.

Sekoita marinadin ainekset,

meillä oli Poppamiehen nestesavua, jota saa ainakin K-kaupasta.

Alkuperäisessä ohjeessa savuaromia on 2 tl, mutta luettuani kommentteja, päädyin aloittamaan laimeammalla seoksella. Kaksinkertaisessa annoksessa oli 3 tl aromia ja marinointiaika aamusta seuraavan päivän iltaan.

Voitelin sutia käyttämällä porkkanasiivut marinadilla ja asettelin tiiviiseen rasiaan, jossa ne saivat odottaa jääkaapin alahyllyllä reilun vuorokauden.

Pork-kalaa, olkaa hyvä! Ja kyytipojaksi tietenkin saaristolaisleipää. Yllätyin, miten hyvää tämä oli!

Jos sinua kiinnostaa savuaromi, siitä löytyy tietoa vaikka täältä, klik.

 

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Ilman kissaa

 

Sain eläinklinikalta tällaisen kortin, kiitos!

Kolmannen – ja viimeisen – kissan lähdettyä talo tuntuu hiljaiselta. Mietin, miten erilaiselta näyttää nyt tuo työpöytä,

joka alaikkunassa olleine kissanluukkuineen toimi kolmen kissan omana pöytänä liki kolmekymmentä vuotta. Sain sen vihdoin itselleni käyttöön, mutta silti. Tämä kuva on jo edellisen kissan ajalta, yli kymmenen vuoden takaa.

Luulen kuulevani Jampan askeleet vintin portaissa ja odotan sitä syliin, kun istahdan keinutuoliin tai television ääreen  Ei kuulu, ei näy, vain kellon raksutus toivottaa minut tervetulleeksi taloon astuessani. Saan nyt olla rauhassa sukkapuikkojen kanssa

ja joudun lötköttämään päivätorkuilla ilman vakiolämmikettä.

Onhan se toki helpotus, että kodin karvapöllystä saatetaan jossain vaiheessa päästä eroon, sillä vaikka kuinka imuroin sohvia, niin tummissa vaatteissa istuva vieras kyllä on usein ollut järkyttynyt pois lähtiessään. Nyt olemme yrittäneet käydä huonekaluja läpi tekstiilipesurin kanssa.

Sekin on uutta, että makuuhuoneen oven voi jättää auki: karvaturri ei hyppää vuodetta karvaamaan.

Eikä tarvitse miettiä, mitä kummaa Jampalle syöttäisin, kun se oli niin nirso ruuastaan:

Järvikalasta maistui  vain hauki, mutta onkiahvenet se jätti omaan arvoonsa. Kaupan kissanruuista kelpasi vain muutama, satunnaisesti. Myöskään jauheliha ei maistunut, kerma kyllä. Ja kissanmaito tai maustamaton jugurtti. Ja hiiret! Joskus se toi niitä sisälle kissanluukusta

eikä jäänyt yhteen kertaan se, että aamulla tallasimme hämärässä keittiön verisellä matolla kököttävään hiiren suolikasaan, yäk. Mutta kuinkahan meidän käy, kun asumme peltojen keskellä. Hukummeko hiiriin? Nyt jo kuuluu rapinoita.

 

Jampan lempipaikka oli keinutuolin alla. Joskus oli läheltä piti -tilanteita, kun sen häntä meinasi jäädä jalasten alle.

Nyt saan keinutella rauhassa,

 

mutta: Voiko mikään muu eläin (paitsi koira) näyttää niin aidosti kiintymyksensä?

Sen pehmeä turkki, viileät korvanlehdet, kehräys, karhean kielen nuolaisu käden selkämykseen. Niitä kaipaan. Mutta meidän aikamme on lemmikkien aikaa pidempi, yleensä, ja siksi näihin surutunteisiin on valmistauduttava ja ne on hyväksyttävä jo lemmikkiä otettaessa.

Ihana Jamppa, kultainen Katti-Rontti! Adoptiokissana ilahdutit meitä kahdeksan vuotta.

Elämälläsi oli suuri merkitys monelle. Sinulla oli ja on paikka meidän kaikkien sydämessä.

Kategoria(t): Surusydämellä | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Blogin virstanpylväs

Kun tytär halusi tehdä ensimmäisellä vauvalomallaan, lähes kahdeksan vuotta sitten, tämän blogin minulle, en osannut odottaa yhtään mitään. Vastustelin, sillä ajattelin, että kuka sitä nyt lukisi, kuka tänne voisi eksyä. Nimen miettimiseenkään ei käytetty edes minuuttia aikaa.

Vauvasta on kasvanut vuosien kuluessa reipas pikkurenki

ja blogin kävijämääräkin on saavuttanut uskomattoman, miljoonan merkkipaalun. En ikinä, en todellakaan, olisi uskonut, että olisin tässä ja nyt.

Aluksi ajattelin kirjoittavani vain kukista ja puutarhasta, mutta talven tultua kukkamaat peittyivät lumeen eikä mitään uutta kerrottavaa ollut. Niinpä otin mukaan parhaat reseptini, joista tytär ja muutama muukin ystävä on ollut iloissaan. Itsekin tarkistan ohjeet nopeimmin täältä kuin vanhoista muistiinpanoistani! Tässä Aira-mummon joulusilli, vuodelta 2012. Sitä teinkin jo purkillisen alkuviikon pikkujouluiltaan.

Blogivieraat tulevat useinmiten Suomesta, totta kai. Jos tarkastelen listaa koko ajalta, niin seuraavaksi eniten vierailijoita on Yhdysvalloista, noin 82 000. Kolmantena Ruotsi, yli 5000 ja neljäntenä yllättäen Hongkong, 4500 käyntiä.Yli tuhannen pääsevät myös Iso-Britannia ja Saksa. Omissa tilastoissani voin nähdä maiden liput, niitä on yhteensä 121 erilaista. Kaukaisimmat aika eksoottisista paikoista, vaikkapa Qatarista tai Gambiasta. Kartassa oli Grönlanti kauan valkoisena, mutta nyt sieltäkin eksyi yksi bllogivieras tänne ja hänen mukanaan tuokin maa värjäytyi keltaiseksi. Ei ole enää montaa aluetta valkeaa, kuten kuvasta näkyy.

Eniten on luettu ”Maailman parasta raparperipiirakkaa”, yhteensä 27 000 kertaa. Kakkosena on nopea, gluteeniton marjapiirakka 18 000 ja ensimmäinen puutarhajuttu, joriinin juurakoista, on vasta sijalla seitsemän! Eli minulla taitaakin olla ruokablogi.

No, niin tai näin, olen tietenkin kovin iloinen. En ole niitä, jotka järjestävät blogissa kilpailuja tai arvontoja, enkä jaksa kommentoida useinkaan toisten blogeja, vaikka niitä luenkin.  Kuvatkin ovat yleensä vain kännykkäkuvia – niillä en voi ylpellä, mutta ne riittävät itselleni. Olen edelleen siinä samassa pisteessä kuin aloittaessani: Kirjoitan muistiin asioita, mitä kulloinkin elämässä eteen tulee. Itselleni ja läheisille. Tästä päiväkirjastani voin vuoseien kuluttua lukea puuhistamme niiltä ajoilta, kun vielä jaksoimme touhuta! Ei sitä koskaan tiedä elämää eteen päin – yksi hetki voi muuttaa kaken. Kun jossain vaiheessa en enää kirjoittele, kerron siitä kyllä teillekin enkä häivy noin vain, ellei mitään odottamatonta tapahdu. Mutta niin kauan kuin tarinoita riittää, jatkan,  sillä oikeasti pidän tästä harrastuksestani ja blogi saa jäädä elämään omaa elämäänsä, vaikka en enää kirjoittaisikaan. Kiitos teille näistä vuosista!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | 4 kommenttia

Vanha piano

Pikkutyttönä haaveilin saavani opetella soittamaan pianoa, mutta monta vuotta kului, ennen kuin toiveeni toteutui. Ollessani 12-vuotias meille vihdoin hankittiin käytetty konserttipiano ja pääsin myöhemmin soittotunneillekin. Olin iki-onnellinen! Tässä harjoitellaan vasta ”ensimmäistä Aaronia” vuonna 1963.

Tämä kuva on vuodelta 1969:  Nuottiviivastolla näyttää jo aika ”mustalta”, vuosien oppituntien jälkeen.

Soittotaito oli tärkeä tulevassa työssäni, lasten parissa.Tämä kuva on vuodelta 1972 upo-uudesta Kortepohjan päiväkodista. Antti Vesterinen oli meillä vieraana ja minä siinä säestelen.

Kun sain ensimmäisen työpaikan, aloin heti säästää omaa pianoa varten. Asuimme silloin jo Jyväskylässä, joten lapsuuskodin soittelut jäivät vähemmälle. Vanhaa pianoa ei siitä lähtien juurikaan viritetty, joten kun toissaviikolla pyysin ammattimiehen paikalle, pelotti aika lailla. Koska muutama tappi oli löystynyt ja aiheutti riitasointuja, olin jo lapsuudessa oppinut korjaamaan viritystä pienellä avaimella. Mitenkähän nyt käykään, vuosikymmenien jälkeen?

Etulevyn takaa paljastui lappu, jossa on päiväys 17.5.1937.

 Melkoinen vanhus meillä!

Joitakin vuosia sitten kysyin  pianoliikkeistä soittimen arvoa ja vain yksi olisi ostanut sen – hintaan 150 euroa. Niinpä se sai jäädä paikoilleen, jälkipolvien iloksi tai harmiksi. Virittäjä sanoi, että aika hyvä sointi saadaan kahdellakin langalla, eli jos yksi tappi kolmesta löystyy ja säveltaso toistuvasti romahtaa, lanka voidaan poistaa kokonaan eikä se paljoa haittaa. Eihän tuolla soittimella (eikä näillä nivelrikkosormilla) mitään kamarikonsertteja soiteta, mutta jospa edes joululauluja.

Käytettyjä pianoja on runsaasti myynnissä, edullisestikin. Nuoret eivät halua ostaa muuttoihin riesakseen satoja kiloja painavaa soitinta, digitaaliset ovat paljon monikäyttöisempiä ja ennen kaikkea kevyitä. Mutta meillä jatketaan musisointia – omassa kodissa ja naapurissa – näiden vanhojen jättiläisten kera.  Oma piano on kulkenut mukanamme Jyväskylän ajoilta Tampereen ja Kangasalan kautta Keuruulle. Monet portaat se on kuuden muuton aikana matkallaan kokenut, mutta aina olemme halunneet sen mukaan. Ystävää ei jätetä! Tässä pikkurenki soittelee  meillä vuonna 2012.

Odottelen mielenkiinnolla lähiviikkojen kehitystä: Sulosointuja vai riitasointuja?  Täytyy käydä päivittäin kuuntelemassa!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Pientä häiriötä museotalon kuistilla

Kun syksyn piemeät illat saapuvat, museotalon

avokuistin lattialle ilmestyy joka vuosi pikkulintujen kakkakasoja. Se johtuu siitä, että kurkihirren päälle on sattumoisin jäänyt reunus, jossa voi yönsä viettää.

Mutta meistä ei ole yhtään mukavaa, että lattialla on rivissä jätöksiä, juuri kulkureitillä! ”Tarttis tehrä jotain”, ajattelin minä.

Maalasin laudan valmiiksi ja yhtenä iltana, otsalamppujen ja auton valojen loisteessa, lähdimme hommiin (kun valoisan aikaan ei muka ehtinyt.). Pienillä nauloilla vaan joka väliin laudanpätkä ja lopputuloksena se ihana pieni hylly katosi. Voi voi!

Mutta katosivat ne jätöksetkin. Jos vaan haluavat, tintit kyllä löytävät uudet yöpymispaikat, vaikka navetan vintiltä tai ladosta.  Toivottavasti silti ollaan edelleen kavereita!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | Kommentoi

Syksyn lehdistä


Olin iloisesti yllättynyt, kun luin Jouko Pihlaisen Luonto-Fb -sivulta tekstin lehtien haravoinnista (11.11.2018). Jouko kirjoittelee aina mielenkiintoisia juttuja ja tällä kertaa oli asiaa kastemadoista: Autiotalon pihassa oli lehtikasoja ja kun hän oli katsonut niiden alle, niin sieltä löytyi kustakin kastemadon reikä. Lehdet siis olivat varastossa, ”oven” lähellä, siitä ne olisi helppo kylmemmälläkin säällä kuljettaa ruuaksi onkaloon.

Madoista on meille paljon hyötyä, tässäkin suhteessa. Tietenkin myös kesällä, tuoreen ruohosilpun hävittämisessä. Mutta kun me ihmiset olemme usein niin kauhean siistejä! Lehdet haravoidaan tarkkaan, tyytyväisiä ollaan vasta, kun nurmikko on upea ja täysin lehdetön. Ja voi voi, tuo juttu kertoo sen, kuinka turhaa työtä me teemme. No, eivät madot toki kaikkea pystyisi ahmimaan, ei ei, mutta mitä sitten? Jos lehtiä jää haravoimatta, niin kyllä sieltä nurmikko kuitenkin esille tulee seuraavana vuonna. Kokemusta on vuosien ja vuosien varrelta. Tähän alueeseen en koske,

mutta tänne pitäisi varmaankin vielä jaksaa mennä.

Meillä on yksinkertaisesti niin paljon piha-alaa, kotona ja naapurissa, että mitenkään en ehdi haravan kanssa kaikkialle. En syksyllä enkä keväällä. Nuoret auttavat, kiitos heille! Siltikin jää suuria alueita haravoimatta. Niiltä kerätään vain paksut lehtikerrokset, jotka oikeasti saattavat tukahduttaa nurmikkoa. Vaahtera ja syreenit sekä omenapuut ovat pahimmat, marjapensaiden ja koivun lehdet maatuvat helposti, ainakin minun kokemukseni mukaan.

Mutta jokainen tekee niin kuin tykkää – haravoi enemmän tai vähemmän. Tai ei ollenkaan. Onhan se hyvää hyötyliikuntaa, mutta tällä kirjoituksella halusin vain herättää ajatuksia siitä, että haravointiajan voisi ehkä käyttää muullakin tavalla, eikä silti tarvitse kärsiä huonoa omaa tuntoa! Täytyy vain opetella katsomaan syksyn lehtiä toisenlaisin silmin, osana luonnon ja vuodenajan kiertoa.

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , , | Kommentoi

Valmisteluja talven varalle

Kaikenlaista pitää muistaa tehdä ennen talven tuloa:

Tyhjentää vesiastiat rantasaunalta ja kääntää vene,

laittaa pakkassuojat kellarin ilmanvaihtoaukkoihin.

Nuohoukset meille ja naapuriin,

öljy vanhaan taloon ja sinne myös

lumiesteet, jotka olisi pitänyt asentaa jo vuosikymmenet sitten.

Laittaa kasvihuone talviteloille

ja autotallissa kuivumassa olleet joriinit kellariin,

katkoa perennojen varsia kompostiin,

pystyttää aurauskepit,

haravoida, ainakin pikkuisen. Kaikkialle ei aika riitä eikä se  ainakaan tähän saakka ole haitannut kesän tuloa.

Suojata jäniksiltä kaikki tarvittava: pienet puut ja pensaat

sekä mansikkamaa. Viime talvena puput rouskuttivat taimet osin aivan juurta myöten.

Sitoa vadelmarivit, ettei lumi niitä paina.

Laitella valoja sinne

ja tänne.

Nyt on kaikki nuo hommat tehty ja siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen: Etsitty puikot ja lankakerät!

Saa nähdä, koska se vaihe sitten oikeasti pääsee alkamaan 🙂

 

 

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: | 2 kommenttia