Onnea, Suomi!

Tänä vuonna isänmaa ja Suomen lippu tuntuvat erityisen arvokkailta ja tärkeiltä. Olemme onnellisia ja kiitollisia kaikesta siitä, mitä vapaus meille merkitsee. Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Advertisement
Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Kohti joulun tunnelmaa

Usein kuulee sanottavan, että virittäydytään joulun tunnelmaan. Sitä mekin olimme viime viikolla tehneet, vaikka lumen puolesta ei hyvältä näytäkään:

Piparien leipominen tuon Mariah Careyn vanhan joululevyn kera kuuluu perinteisiin.

Perjantaina oli kotiseutumuseolla upea tapahtuma, kun alue oli valaistu niin kauniisti.

Aitat

ja niiden asukkaat,

iso, liikkuva enkeli seinällä ja jouluinen musiikki. Ihana tunnelma kaikkialla!

Sitätiloissakin oli jouluista.

Keskusaukiolla oli myyntikojuja ja esityksiä, lopuksi ihailtiin upeaa ilotulitusta.

Museokäynti tuntui niin kotoisalta, sillä omakin kotimuseomme on virittäytynyt jouluun. Ikkunoiden led-kynttilät

kaikissa eri huoneissa

ihastuttavat myös ohikulkijoita.

Tänään, sunnuntaina, aamu alkoi adventtikirkon messulla

joka aina on yhtä sykähdyttävä Hoosianna-virren kera. Riisipuuro ja luumusoppa seurakuntakeskuksella maistui kaikille. Ja kun vielä illalla lähdin kuuntelemaan kirkkoon Mikko Mäkeläisen ja hänen 6-vuotiaan Emelia-tyttärensä konserttia, jouluun virittyminen sai jatkoa.

Joulumieli ja joulurauha – niitä toivon kaikille tähän joulun odotukseen.

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Murheellisia ajatuksia

Alkuviikolla kulttuuritalo Kimarassa oli mielenkiintoinen esitelmä, jossa itsekin karjalaiset juuret omaava Pekka Vanhanen kertoi meille Keuruulle tulleista evakoista. Esite tapahtumasta löytyy täältä, klik.

Noista ajoista olen toki itsekin paljon kuullut ja lukenut, mutta nyt, kun niistä arkistojen kautta meille kerrottiin ja sota Ukrainassa riehuu, tapahtumat tulivat ihan lähelle. Jos haluat lukea tarkemmin evakoista, Karjalan liiton sivulta löytyy tietoa, klik. Myös Iltalehden sivulla on kirjoitus evakkotaipaleista, klik.

Ensimmäisen kerran Karjalasta alettiin evakuoida väestöä talvisodan alkaessa 30.11.1939 Osa siirtyi vain kauemmas taistelulinjoista, mutta osa siirrettiin jo muualle Suomeen. Jatkosodan alkaessa 25.6.1941 saatiin vallattua takaisin jo menetettyjä alueita ja asukkaat alkoivat palata koteihinsa. Talot oli tuhottu, mutta ahkerat karjalaiset alkoivat sotilaidenkin avustuksella rakentaa uusia tilalle. Osa palasi jo ennen talvea, mutta suurin osa keväällä 1942. Kesäkuussa 1942 oma isänikin kutsuttiin sinne mukaan nuorena sotilaana, joka rintamalla sitten 14.6 täytti 17 vuotta:

Vilja kylvettiin, toivo valtasi synkkyyden pikkuhiljaa. Kellareista ja parakeista päästiin muuttamaan uusiin koteihin. Voi vain kuvitella asukkaiden ja sotilaiden tunteita asemasodan aikana, koska koko ajan oli olemassa pelko Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä, vaikka moni uskoikin, että ei sellaista tule. Näin ukrainalaisetkin ajattelivat viime keväänä, kun Venäjän suuret sotaharjoitukset aivan rajan pinnassa aloitettiin. Että eihän nykyaikana, Euroopassa, kukaan niin järjetön ole, että aloittaisi sodan.

9.6.1944 asemasodan vaihe päättyi pelättyyn Neuvostoliiton suurhyökkäykseen. Alkoi suur-evakuointi, joka yritettiin toteuttaa huolellisten suunnitelmien mukaan, mutta joka monelta osin kuitenkin oli kaaosta, sillä lähtö tuli niin äkkiä.Viljapellot oli kylvetty, perunatkin, ja uudet talot rakennettu. Nyt paettiin kiireessä, lyhyellä varoitusajalla. Kaikki piti jättää. Ihmiset saivat ottaa mukaan sen mitä pystyivät kantamaan, junavaunuihin ahdettiin maatalouskoneita ja muuta tärkeää. Asemille tuotiin kuljetusta varten odottamaan huonekaluja, jotka kiireessä ja pommitettujen rautateiden vuoksi kuitenkin jäivät sinne. Tässä on kuva Keuruun asemalta: Lukematon määrä auroja, joissa on numerot ja nimetkin. Osan löysivät varmaan oikeat omistajat, osa jäi noutamatta ja huutokaupattiin vuosien kuluttua.

Evakot lähtivät junien härkävaunuissa, mutta monet joutuivat kulkemaan jalkaisin karjansa kanssa kohti tuntematonta. Isä kertoi, että kun hän Karjalassa keskusteli yhden evakkomummon kanssa ja suri tämän kohtaloa, mummo vastasi, että asiat eivät ole koskaan niin huonosti etteivätkö ne huonomminkin voisi olla. Positiivista ajattelutapaa kannattaisi monen nykyihmisenkin harrastaa.

Tässä kuvassa on tilastoa Keuruulle tulleista evakoista, sijoitusperheistä ja henkilömääristä:

Pienelle paikkakunnalemme sijoitettiin yli 4000 evakkoa. Kaikki on kirjattu tarkasti, joten tulevillakin tutkijoilla on runsaasti materiaalia käytettäväksi. Nyt vasta kuulin alueista, joihin uudet tulokkaat rakensivat talonsa ja istuttivat omenapuunsa. Yksi niistä on Seiponmäki koulutieni varrella, vaikka en koskaan sitä lapsena tiennyt. Monia koulutovereita asui silloin noissa taloissa ja nykyisin olen usein ihaillut, miten uudet sukupolvet tai uudet omistajat kunnostavat kauniisti noita 70 vuotta vanhoja taloja ja niiden puutarhoja.

Karjalan jättäminen oli hirvittävän surullista. Miltä minusta tuntuisi lähteä kodistani? On oikein, että näitä asioita ei unohdeta ja niistä puhutaan. Mutta sen ajan päättäjät ovat kuitenkin tehneet hienon työn evakuoinnissa. Iltalehti kertoo asiasta näin: ”Kaikkien suomalaisten evakuoiminen ja sen jälkihoito ovat maailmankin mittakaavassa ainutlaatuinen ponnistus. Toisin kuin muualla, Suomessa evakoita ei suljettu pakolaisleireille vaan heidät asutettiin ympäri Suomea toisten suomalaisten luo. Lisäksi sodan jälkeen heille tarjottiin maata ja mahdollisuuksia omalla työllä löytää paikkansa uudelleen.”

Monella omistakin ystävistäni on karjalaiset sukujuuret. Heillä on ikuinen ikävä kotiseudulle, kauniiseen Karjalaan.Tätä kirjoittaessani kuuntelin uutisista, kuinka Venäjä on iskenyt sairaalaan, jossa synnytysosastolla on kuollut pieni vauva. Monet kaupungit, miljoonat ihmiset, ovat pakkasessa vailla sähköä ja vettä. On ollut järkyttävää kuulla, kuinka lapsia on ”adoptoitu” ja väestöä pakkosiirretty Venäjälle. Kuinka paljon ihmisä on kidutettu ja tapettu, millaisia ovat nuorten naisten karmeat kokemukset. Jos Suomella ei olisi ollut tarkkoja suunnitelmia evakuoinneista ja uusista sijoituspaikoista, aika olisi tuolloin ehkä ollut liian lyhyt lähtemiseen. Mitä Karjalaan jääneille olisi silloin tapahtunut? Olisiko väki pakkosiirretty Siperiaan ja lapset ”adoptoitu”? Sillä hyökkääjämaan tavat eivät ole näissä 80 vuodessa muuttuneet, ainakaan inhimillempään suuntaan. Myötätuntoni on kylmässä ja pimeässä kärsivien ukrainalaisten luona, sillä en pääse eroon siitä ajatuksesta, että ukrainalaisten kärsimys olisi voinut tälläkin vuosituhannella olla myös Suomen kohtalona. Nyt on aika auttaa sekä heitä ja myös niitä perheitä, jotka Suomessa pahiten kärsivät hintojen noususta. Olenkin päättänyt, että myös meidän perheen joulukortitteihin muuten kuluisiva summa lisätään avustuksiin, jotka nyt ovat monelle tarpeen.

Pari viikkoa sitten itään ilmestyi erikoinen näky: Raskas pilviverho repesi ja näytti palan aamuruskon värjäämästä, tulenhohtoisesta taivaasta. Järvi ei ollut vielä jäässä, joten sekin heijasti tuon punaisen loimun.

Hetkessä kaikki oli kuitenkin ohi: Näytelmä päättyi ja verhot sulkeutuivat. Välähdys rintamalta ja taistelujen keskeltä?

Evakkoiltamme lopuksi herkistyimme kuuntelemaan kauniin ”Evakon laulun”. Sinäkin voit kuunnella sen ihanan Diandran esittämänä täältä, klik.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , | Kommentoi

Lumen tultua

maisema valaistui. Järvi ei ole vielä jäässä.

Emme ole laittaneet paljoa kausivalojakaan – vain sen verran, että jotain näkyy ikkunoiden takaisessa pimeydessä. Viime viikon tiistaina kävimme viimeisellä sieniretkellä, sillä löysimme uuden paikan, josta kukaan ei vielä ollut kerännyt. Paljon, paljon sieniä ja isoja! Hetkessä ämpärit täyttyivät ja hyvä niin, sillä meillä oli kahdelta ystävältä toivomus, että he voisivat ottaa jos sieniä vain löytyy. On ilo kulkea pehmeissä sammaleissa ja ilo kerätä. Laskeskelin yhtenä päivänä, että nyt taitaa jo 200 litraa olla kerätty! Ihan järjetön saalis. Mutta tosiaan, meillä itsellä on alle puolet tuosta ja siitäkin määrästä suuri osa kuivattuna ja rouhittuna. Antamisen iloa olemme saaneet runsaasti tänä syksynä.

Kun esikoinen oli vaimonsa kanssa viikonloppuna, lauantain iltapalalla tarjosin jälleen ihania sienileipiä: Suppismuhennoksessa oli sipulia, pekonia ja hiukan sulatettua Koskenlaskija-juustoakin, kun oli jäänyt tähteeksi. Päällä tietenkin juustoraastetta ja sitten uuniin – herkkua salaatin ja viinilasillisen kera.

Maljakossa oli silloin vielä viimeinen kimppu näitä ihania syysastereita,

jotka taistelivat hienosti pakkasta vastaan. Alapihalla kukat olivat jo paleltuneet, mutta korkeammalla, talojen suojassa, astereita oli vielä hiukan jäljellä. Ihana vanha perenna!

Nyt taitavat sienimetsäretket olla jo ohi ja sekös surettaa, sillä on tosi tylsää lähteä vain kävelylenkille. Mielen virkistykseksi olemme käyneet muutamassa konsertissa, kirkossa

ja pelimannien 50-vuotisjuhlakonsertissa kulttuuritalo Kimarassa.

Ensi viikolla samassa paikassa on mielenkiintoinen luento siitä, kuinka evakot tulivat Keuruulle. Sinne seuraavaksi!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Kommentoi

Tikan hermoromahdus

Koska keittiön ikkunan takana oleva unkarinsyreeni leikattiin melko matalaksi, emme tänä talvena voi käyttää sitä lintujen ruoka-automaatille. Siksi teimme heinäseipäistä uuden telineen ja ripustimme siihen tinteille ja pikkuvarpusille painavan rasvamakkaran roikkumaan sekä suojasimme herkun harakoilta ja tikalta harvalla verkolla. Siemeniä ei vielä ole automaatissa, odotellaan ensin pakkasia. Mutta voi tikka-parka! Se sekosi esteverkosta ihan täysin. Pääseekö tuonne alhaalta?

Vai ylhäältä?

Tältä puolelta?

Entä päältä päin?

Kun mikään ei onnistunut, se huomasi peilikuvansa ikkunalasissa. Silloin tikalla pimahti ja se lensi vähän väliä päin ikkunaa ja vahti hurjistuneen näköisenä kuvaansa: ”Eikö riitä, että peloitan tintit pois, vieläkö tuokin tänne pyrkii?”

Kun pauke ikkunassa vain yltyi, pelkäsin jo lasin hajoavan eikä auttanut muu kuin vetää säleverho alas tai pitää valoa palamassa, jolloin kuva ei heijastunut. Mutta lopulta hyökkäilijä hoksasi, että ulottuu juuri ja juuri talimakkaraan verkon silmän läpi.

Ja niin elämä rauhoittui, meillä kaikilla.

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Taivaan värit

Asumme avaralla peltoaukealla, joten usein tulee katsottua taivaalle: Sen värit ja erilaiset pilvet ovat aina yhtä ihanaa seurattavaa. Ajattelinkin koota yhteen ja samaan postaukseen joitakin tähän aiheeseen liittyviä kuvia vuoden varrelta – lukijoille ja itsellenikin. Päivänmäärät ovat kunkin kuvan alla.

18.1.22

3.2.22

11.2.22

12.2.22

22.3.22

1.4.22

29.5.22

Juhannusaattoyö 24.6.22

31.7.22

12.8.22

28.8.22

29.8.22

2.9.22

5.9.22

5.9.22

5.9.22

8.9.22

10.10.22

13.10.22

18.10.22

30.10.22

31.10.22

27.11.21

8.12.21

Lopuksi tämän pyhäinpäivän kuvat: Keuruun hatausmaalla sekä kirkon portailla loistavat parhaillaan kynttilät poisnukkuneiden muistoksi. Terveiset heille tähtien taa ❤

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Kirsikkalikööri

Olemme vuosien varrella tehneet liköörejä monista marjoista: Mustaviinimarjasta, mustikasta, aroniasta, lakasta, mesimarjasta, karviaisesta ja vadelmasta. Tässä linkki herkulliseen karviaislikööriin, klik.

Nyt kokeilimme ensimmäistä kertaa kirsikoita, joita tulikin jälleen runsaasti ´”Latvian matala” -kirsikkapuuhun.

Etsin ohjetta ja löysin täältä sellaisen, jossa ei edes siemeniä tarvinnut poistaa. Meillä tehtiin näin:

Kirsikkalikööri

  • 500 g kirsikoita
  • 500 g sokeria
  • 5 dl viinaa, meillä Tallinnan tuliaisena tuotu Viru valge

Laita kirsikat ja sokeri kannelliseen lasitölkkiin, kaada päälle alkoholi. Jätä huoneen lämpöön tekeytymään kahdeksi kuukaudeksi, sekoita tai ravistele välillä sokerin sulamiseksi. Meillä purkki oli keittiön työpöydän nurkassa, kaukana ikkunan valosta.

Kun kaksi kuukautta on kulunut, siivilöi kirsikat pois ja pullota likööri. Ylennsä maku on tässä vaiheessa aivan raaka, mutta ihmeekseni tämä likööri oli jo heti tosi hyvää! Voihan toki olla, että maku vielä pyöristyy ja paranee, se selviää vasta joulun maissa. Kippis!

P.S, Mustikkalikööriä olen tehnyt myös pakastetuista marjoista eli eiköhän tämäkin onnistu, jos joku haluaa kokeilla!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Syysloman touhuja

Saimme iloksemme pikkurengin viikoksi lomailemaan ja auttamaan. Tästä kuvasta on jo kymmenen vuotta, silloin pikkuinen pääsi vielä kyytiin vaahteranlehtien sekaan. Eipä ole vaahteraakaan enää pihapiirissä – onneksi – ja pieni pojanpallero on nyt mummia pidempi.

Paksuimmat lehtimassat huristeltiin pienemmäksi silpuksi, matojen ruuaksi.

Vain pihatiet haravoitiin.

Kasvihuone sai talvipeiton – pitkästä pojasta oli tässäkin työssä suuri apu.

Odotetuinta oli varmaan se, että pappa opetti pikkurengille ison traktorin ajamista. Samalla rantasaunallekin saatiin kuljetettua polttopuita ensi kesää varten.

Uimahallissa järjestettiin peuhupäivä sekä Wibit-rata, joka on tässä Keuruun sivustoilta lainatussa kuvassa. Olipas kivaa!

Sieniä kerättiin heti lomaviikon alkajaisiksi kaksi ämpärillistä.

Kanala on nyt tyhjillään ja päätimme purkaa kattoverkon talveksi kokonaan pois. Siihen kertyy lunta, joka venyttää verkkoa.

Perjantaina lomalaisia tuli lisää ja koska satoi koko päivän, lähdimme jälleen uimahalliin. Lauantaina oli onneksi hyvä sää ja sienimetsä kutsui koko sakkia. Voi tätä suppilovahveroiden paljoutta! Minne tuossa jalkansa asettaisi, ettei tallaisi päälle.

Lapsilla oli pienemmät ämpärit

ja kaikki täyttyivät. Yhteinen saalis päätettiin kuvata, mutta tuonkin jälkeen löysimme vielä lisää niin, että kaikki astiat olivat kukkuroillaan.

Meillä vanhoilla oli jälleen laatuaikaa pikkuväen kanssa ja mummolan ruuat maistuivat. Ohrapuuro ja karpalosoppa – siinä vasta perinneherkku! Ja syötiinhän me laskiaispulliakin, mikä oli lasten mielestä kyllä aika erikoista 🙂

Nyt alkaa taas arki ja vanhoille on tiedossa rokotuksia sekä terveystarkastuksia. Toivottavasti mitään yllätyksiä ei siltä rintamalta löydy. Mutta jos talvi ei vielä tule, mieli tekee metsäretkille sienikorin kanssa.

Ehkä joku ystävä on vielä suppiksia vailla, vaikka itse emme niitä tarvitsekaan. Eilen seurana oli tuttavien kautta järjestynyt ukrainalaispariskunta. Odotettu retki heille ja iloinen tapahtuma myös meille. Ja sieniä – niitähän löytyi!

Kategoria(t): Pikkuväen kanssa | Avainsanat: , | Kommentoi

Jänisverkkoja

Nyt olemme yrittäneet valmistautua huolella jänisten talvituhoihin: Paitsi että nuoret omena- ja päärynäpuut suojattiin 150-senttisillä verkoilla, myös vadelmat verkotettiin: Ympäröiviin aitoihin sidottiin rautalangan pätkillä verkko, joka on maasta hiukan korkeammalla, että ulottuisi ylhäältä paremmin suojaksi. Lumi kuitenkin peittää alareunan talvella.

Vadelmat niputettiin talviasentoon

ja vaikka työssä kului paljon tunteja, olemme nyt oikein tyytyväisiä itseemme. Meillä on kotipihalla viisi vadelmariviä ja vanhan puolen puutarhassa vielä yksi pieni, joka on tässä kuvassa:

Koivut ovat pudottaneet paljon lehtiä, kaunista! Ei näitä meillä haravoida, nurmikko peittää kaikki ensi kesänä kuten tähänkin asti.

Kipsikin otettiin kädestä pois ja nyt blogin kirjoittaminen sujuu jälleen kymmenellä sormella eikä sienimetsässäkään tarvita erityisjärjestelyjä käden suojaksi. Suppilovahveroita on paljon,

muutamat hyvinkin suuria:

Olen kuivannut niitä ja osa päätyy pakkaseen.

Naapurin isäntä kävi auraamassa perunamaat – kiitos! Pian onkin viimeiset ulkotyöt ennen talvea tehty. Olemme päässeet nauttimaan kulttuuristakin, Jyväskylän kaupunginteatterin ”Hiirenloukku” oli tosi hyvä.

Tällä viikolla olimme paikallisten järjestämässä muistokonsertti-illassa kulttuuritalo Kimarassa. Mukana kuoroja ja puhallinorkesteri, josta kuva. Kiitos upeista esityksistä!

Syksyn viimeisenä (?) kauniina päivänä kävimme myös retkellä ystävien kanssa Jukojärven luontopolulla. Sekin oli luksusta ilman kipsiä 🙂

ja se, että pääsimme jälleen vesijumppaan ja uimaan. Vaikka itäisellä taivaalla uhkaavat pilvet vain lisääntyvät,

syksyn väriloisto

on ollut kaunis ja surullista mieltä lohduttava.

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Hiljaisuuden äänet

Metsä on minulle aina ollut tärkeä ja varsinkin nyt syksyllä sen hiljaisuus puhuttelee. Kuljin viime viikolla yksin tutuilla poluilla, sieniämpäri toisessa ja kipsi toisessa kädessä. Hitaasti, rauhallisesti ja kompasteluja varoen matkani eteni sammalikoissa.

Ihastelin sateen kastelemia, pulleita jäkäläkasvustoja puiden oksilla

ja kuuntelin äänetöntä metsää. Tikan pajasta yllättäen kuulunut nakutus tuntui miltei tykin jyskeeltä hiljaisuudessa, jossa lehtien putoaminenkin oli suuri ääni. Huokaisin kiitollisena: Onneksi meillä eivät tykit jylise, onneksi elämässämme – kaikkine ikävyyksineen ja pelkoineenkin – on kuitenkin rauha. Sydän pakahtuu joskus surullisista ajatuksista Ukrainan ja koko maailman tilanteesta, uutiset ovat päivä päivältä pelottavampia.

Suokin oli hiljainen – sumu peitti sunnuntaiaamuna sen harsoonsa. Se tuoksu!

Kurkien muutto on ohi, yksikään lintu ei äännähtänyt. Ainoastaan karpaloiden putoaminen astian pohjalle ilmoitti, että isäntäkin oli paikalla. Itselläni oli poimuri, kipsikäsi ei taipunut yksittäisten marjojen ottamiseen.

Kun aurinko pilkahti pilven raosta, senkin miltei kuuli siinä syvässä rauhassa.

Nyt matka kulkee kohti lumen hiljaisuutta. Kädet ristissä: Heille sodan keskelle sekä meille kaikille täällä rohkeutta, voimia ja parempaa huomista toivoen.

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Kipsin kanssa

Kerroin aiemmin, että kompastuin ruskamatkalla pieneen juurakkoon. Ranne ei juurikaan ollut kipeä, matkavakuutuksen vuoksi lähdin kuitenkin kotiin palattuani näyttämään sitä lääkärille. Monta liikettä ja käännöstä oli kivutonta, mutta yhdessä väännössä sattui. Röntgenkuva paljasti hienoisen murtuman ja niin siinä kävi, että sain kolmeksi viikoksi kipsilastan. Ei kiva! Nyt tuli haastetta syksyn loppuihin töihin, mutta onneksi voin jonkin verran osallistua ja onneksi isäntä on jo kunnossa. Vasen käsi vaan on niin kömpelö jopa kahvimukiin ja toki tämä kaikkine hankaluuksineen vie mieltä myös matalaksi.

Kasvihuoneesta kuitenkin kerättiin pois loput tomaatit, hyvin ne ehtivätkin kypsyä. Vain muutama terttu jäi jälkikypsytettäväksi vaikka taimia oli parikymmentä.

Viinirypäleitä isäntä leikkeli toista ämpärillistä. Mietin, että jos olisin ollut terve, olisin ehkä kokeillut hyytelöä. Siemenet pitäisi kuitenkin kiehautuksen jälkeen paseerata siivilän avulla, se ei olisi mitenkään onnistunut minulta. Siispä osa syötiin siltään, osa jaettiin ystäville ja osasta tytär tekee aronioiden kanssa viiniä.

Rypäleiden pitää antaa kypsyä kunnolla, vasta sitten ne ovat makeita. Meillä niitä alkoi jo melkein pudota ja kyllä oli maku kohdallaan. Huomasin mullassa monta uutta Zilgan alkua, viime syksyn pudokkaista oli tullut taimia. Upotan purkit multaan kasvihuoneessa jos joku vaikka ensi vuonna haluaisi aloittaa kokeilun. Kun kasvihuone oli tyhjennetty, isäntä pesi sen kevättä odottamaan.

Viime vuosista viisastuneina hankimme jänissuojaksi korkeat, 150-senttiset verkot. Entiset, 110-senttiset, ovat todellakin liian matalat, päärynäpuutkin saavat tästä lähtien ehkä kasvaa rauhassa.

Vaikka ranteessa ei murtumakipua paljoa ole, kipsi painaa nivelrikkoisia niveliä ja olo on toisinaan aika tuskaista. Yritin tunkea kipsin alle palan lampaan taljaa, toivon sen auttavan että iho ei ainakaan rikkoontuisi. Pikkupiiallakin oli synttärit, mutta onneksi saimme ystävien mukana lahjakassin lähetetyksi. Nyt lasken päiviä kipsin poistoon, muutama tärkeä syystyö olisi vielä odottamassa. Ja jos syyslomalla saamme pieniä vieraita, mummo on toivottavasti jo kunnossa!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Perunat kellariin

Isäntä oli jäähdyttänyt kellaria parin viikon ajan: Kylminä öinä ovi oli auki, päivisin kiinni tai raollaan.

Kellari on rakennettu vuonna 1907, vuosiluku on raaputettu eteisen seinään:

Mittari näytti sisällä jo alle kymmentä astetta ja kun sää oli kuivaa ja perunoiden varretkin aiemmin niitetty, oli edessä sadon nostaminen. Vanha, vuoden 1959 mallia oleva Porche pääsi taas navetan vintistä hommiin.

Kasvussa oli yksi rivi Siikliä, kolme riviä Annabelleä, kolme riviä Afraa ja yksi rivi Veloxia. Vanhat lajikkeet Tammiston aikainen sekä Manteli kasvoivat kasvimaalla, ne kerättiin kuokalla jo aiemmin.

Viikonloppuna saimme apujoukkojakin ja niin tuli koko sato korjattua ennen ruskamatkaa.

Keväällä puhuttiin siitä, että kotimainen peruna voi loppua kaupoista ja mekin innostuimme lisäämään kasvualaa. Nyt kyllä satoa riittää lapsillekin, ihan niin paljon kuin vaan haluavat! Laatu ja koko olivat oikein hyvät, onneksi keräsimme perunat hyvän sään aikana. Nyt maa on runsaiden sateiden vuoksi tosi märkää. Alapuolen laatikoissa on pienempiä perunoita, joista saamme ensi kesän siemenet.

Samoin kuin keväisen lahnan kudun aikaan, tunnen myös perunoiden noston yhteydessä maalaiset juureni voimakkaasti. Näin on tällä mäellä eletty jo monen sukupolven ajan, minäkin jatkan isäni työtä. Ja ihan kuin merkkinä siitä, työtämme seurasi koko ajan yksinäinen västäräkki. Se hyppeli traktorin vieressä tai kerääjän kintereillä. Välillä se katseli viereisen kesäkeittiön katolta ja koko ajan se sirkutteli syksyn värittämiä jäähyväisiään. Nyt sitä ei enää näy, sen matka on alkanut ja meidänkin matkamme täällä jatkuu kiitollisin mielin kohti talvea.

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , | Kommentoi

Ruskamatka Iso-Syötteelle

Keuruulainen, jo neljännessä sukupolvessa toimiva matkatoimisto Matka Mäkelä järjestää paljon erilaisia matkoja, joilla mekin olemme olleet ja tulemme vastakin olemaan. On niin helppoa lähteä omalta paikkakunnalta hyvin toimivalle reissulle iloisen ja osaavan matkanvetäjän sekä taitavan bussikuskin mukaan. Tällä kertaa yksi ruskamatkoista suuntautui Iso-Syötteelle, joka on Suomen eteläisin tunturi. Tytär sanoi aiemmin, että hänen haaveenaan on ruskamatka ja se toive toteutui tällä viikolla. Maanantaiaamuna kello kuusi starttasi bussi ensin kohti Jyväskylää ja sitten pohjoista, iloisia retkeläisiä tuli mukaan pitkin matkaa. Ajo sujui mukavasti taukoineen

ja puoli neljän maissa olimme jo perillä tunturin laelle rakennetulla hotelli Iso-Syötteellä. Kun pääsimme huoneeseen, ei voinut muuta kuin ihastella. Koko seinän kokoinen ikkuna ja maisema kuin taulu!

Juha ja Katariina Kuukasjärven omistamassa hotellissa on ollut 21.12.2018 suuri tulipalo. Se on enää muisto, uima-altaan takaseinä onkin päällystetty hiiltyneillä laudoilla. Kaikki on rakennettu uudelleen entistä ehommaksi, niin kauniita yksityiskohtia kaikkialla. Voi huomata, että Katariina on taiteilija, huoneiden ovetkin olivat käytävälle päin hänen maalaamiaan taideteoksia.

Kylpyhuoneen lavuaari oli sijoitettu kelopuuhun, yöpöytä oli puupölkky, johon oli piilotettu pistorasia.

Vessapaperitelinekin oli taottua taidetta!

Tässä on aulan kaunis koristeseinä:

Jo ensimmäisenä iltana lähdimme kävelemään lyhyelle huippupolulle ruskaa ja maisemia ihailemaan.

Tiistaille oli suunniteltu matkan vaativin reitti, Teerivaaran kierros, jonka pituus oli 4,5 km mutta aikaa siihen saisi kulumaan evästaukoineen kolmisen tuntia. Osa kiersi helpon Naavaparran polun, mutta me lähdimme Teerivaaraan. Kauniita suomaisemia

ja pitkospuita.

Haastavin vaihe oli tämä jyrkkä kallio-osuus, jossa polkuakaan ei enää erottanut.

Yritettiin vain löytää itselle paras kivi jalan alle. Huh!

Kiivettiin korkealle ja aina vaan korkeammalle. Vähensin vaatetusta, silti hiki valui hiuksista pitkin poskia.

Mutta tuostakikin selvisin, vaikka tiukkaa teki. Ja sitten: Juuri, kun huokaisin helpolla osuudella, että onpas tämä nyt mukavaa maastoa, kompastuin pieneen männyn juurakkoon ja hups! Ranne on melko kipeä vieläkin. No, ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa vai miten se oli.

Onneksi vamma ei kuitenkaan estänyt lomareissun jatkumista, sillä seuraavana päivänä lähdimme taas bussilla, nyt Rytivaaran kierrokselle, joka kaikkinensa on yli kymmenen kilometriä. Siihen kului nelisen tuntia, sillä maisemat olivat niin kauniita, että vähän väliä piti kuvata. Aluksi oli helppoja, soraistettuja polkuja ja opasteissa oli tietoa alueen kaskihistoriasta sekä niittykulttuurista. Rytivaaran kruunumetsätorpan pihapiirissä oli museorakennuksia.

Tämä keskivaativa reitti jäi mieleen maisemistaan, jotka olivat kuin postikortteja. Oli suorastaan vaikeaa kulkea, aina löytyi kuvattavaa.

Viimeisenä vaelluspäivänä sateli.

Osa lähti kulkemaan omia teitään, osalle järjestyi bussiretki Posiolle Pentik-mäelle. Ihasteltavaa toki riitti sielläkin,

ja paluumatkalla ihmettelimme tätä upeaa tien varren hiekkarantaa.

Poimimme kyytiin yksinkulkijat ja jatkoimme sitten halukkaiden kanssa Pytkyn pyrähdykselle, joka olisi ollut alun perin sen päivän kohde. Nyt siitä kierrettiin vain parin kilometrin edestakainen Pytkyn harjun kierros, joka sekin oli upeaa nähtävää.

Pitkät portaat johtivat nuotiopaikalle ja koska emme kiertäneet koko lenkkiä, palatessa piti kiivetä takaisin ylös. Puuh…

Tässä vaiheessa alkoi jo polvikin reistailla, joten kun pääsin sateesta kastuneena parkkipaikalle ja näin puiden välistä tutun auton, olin todella ilahtunut!

Mutta illalla herkullinen päivällinen ja porealtaan lämmin vesi hellivät taas vaeltajaa.

Kotimatkalla perjantaina pysähdyimme lounaalla Iisalmen Raatihuoneella, upea ympäristö sielläkin.

Tykkäsin siitä, että suunnitelmista poiketen sadepäivänä oli mahdollisuus käydä Pentik-mäellä ja sekin oli mukavaa, että matkan vetäjä järjesti välillä pieniä tietokilpailuja, joissa palkintoina oli muun muassa näitä kotimaisia, tiskikoneen kestäviä ja ekologisia Kupilka-kuksia.

Kaikkinensa matka oli ruskan väreissään todella upea ja mieliinpainuva. Tyttären kanssa matkustelu oli hauskaa, edellisestä kerrasta olikin jo kulunut yli 20 vuotta. Laatuaikaa lapsen kanssa, sitä vietettiin nyt. Kiitos Matka Mäkelä ja kaikki mukavat matkakumppanit! Hymyillään kun tavataan!

Kategoria(t): Matkat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jälkiruoka omista luumuista

Tämän syksyn luumusato on ollut valtaisa. Mitähän näistä tekisi?

Löysin muistaakseni Pirkasta ohjeen, jota kokeilin ensin isännälle ja hänen makunsa mukaan muunnettuna myöhemmin sitten koko lähipiirille. Suurin työ oli pilkkoa huuhdotut luumut kivettömiksi, tein sen lopulta saksilla. Aika kamalalta näytti vielä tässä vaiheessa, vähän kuin simpukoita hmmm…

Mutta ohje on tällainen:

Luumupaistos

  • Kilon verran luumuja (riittää ehkä kuudelle)
  • 1½ – 2 dl sokeria
  • 1-2 rkl perunajauhoja
  • kanelia

Poista huuhdotuista luumuista kivet ja pilko voideltuun uunivuokaan. Ripottele päälle kuivat aineet ja sekoittele luumujen kanssa. Meillä luumut tuntuivat aika happamilta, joten sokeria tarvittiin reilusti. Ehkä ulkomaisista luumuista tehtynä tilanne olisi toinen.

Kuorrute:

  • 125 g voita
  • 2 dl kaurahiutaleita
  • 2 dl vehnäjauhoja
  • ½-1 dl sokeria

Sekoita sulatettuun voihin muut aineet ja levitä kokkareina luumujen päälle.

Paista vajaassa 200 asteessa kunnes kuorrutuksen pinta on hiukan ruskettunut, noin puoli tuntia. Itselleni oli suuri ihastus se, että valmis paistos oli muuttunut kirkkaan punaiseksi!

Kuorrute on kyllä ihanaa, sitä kannattaa tehdä hiukan isompi annos. Nyt vaan vaniljakastiketta lisäksi, olkaa hyvät!

Kategoria(t): Kokataan - Jälkiruuat ja muuta makeaa | Avainsanat: , | Kommentoi

Parantava kivi

Viime marraskuussa paikallislehdessä oli Jouko Pihlaisen artikkeli Asunnan parantavasta kivestä, joka on toista sataa vuotta sitten ollut tärkeä paikka luontaislääkinnässä. Sen vedellä on muun muassa parannettu syyliä, sille on myös uhrattu rahaa toiveiden toteuttamiseksi. Kivelle on aikoinaan johtanut polku, joka on nyttemmin paikoitellen vaikeasti havaittavissa. Siksi luonnonnonystävät Jouko sekä Sami Nousiainen kävivät merkitsemässä reitin nauhoilla.

Minäkin sain isännän innostumaan ja lähdimme retkelle tuota erikoista kiveä katsomaan. Se on donitsin muotoinen, halkaisijaltaan 330 senttiä. Keskellä oleva kuoppa on 15 senttiä syvä ja 110 senttiä leveä ja siinä on aina vettä. Ympärillä oleva tiheä kuusikko suojaa veden haihtumiselta. Merkitty polku alkaa Ratamäentieltä vasemmalle.

Välillä kulku oli helppoa, välillä hiukan haastavaa ojien ja risukasojen vuoksi. Hirvikärpäset parveilivat sankoin joukoin, eli retken toteutumishetkeä olisi voinut paremmin harkita. Mutta olihan vaikuttava paikka! Kyllä kannatti lähteä.

Jos paikkakuntalaisena innostut käymään siellä, tarkempi ohje on tässä: Aja Keuruulta kohti Jyvskylää valtatie 23 ohi Asunnan. Käänny oikealle Kokkomäkeen ja siitä oikealle Ratamäentielle. Parkkipaikka on juuri ennen radan ylitystä. Ensimmäinen punainen nauha näkyy Ratamäentien vasemmalla puolella olevassa metsikössä, polku erottuu tässä aika mukavasti. Matkaa kivelle kertyy noin 400 metriä ja se on merkitty terveyskivenä myös joihinkin karttoihin.

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi