Kukkapenkkejä tai sitten ei

Talomme on loivassa peltorinteessä, joten jouduimme pengertämään aikoinaan pihaa tasaisen alueen lisäämiseksi. Tuohon rinteeseen istutimme vuorenkilpeä ja kivikkokasveja,

tasaiselle yläreunalle muodostui vuosien saatossa kukkapenkki.

Myöhemmin ajattelin muuttaa alueen helppohoitoisemmaksi, joten perennat hävitettiin muutama vuosi sitten ja tilalle istutettiin kukkivia pensaita, joiden juuristoon kuitenkin levisi juolavehnä ja millä sen pois saat! Eli ei onnistunut ideani helpommasta hoidosta mutta joku rajakasvi rinteessä kuitenkin pitäisi olla. Kesällä esikoinen – toiveeni mukaan – kaivoi koneellaan pensaat pois ja multaan istutettiin tämän mummon viimeinen vaihtoehto: Vuorenkilvet. Ne ovat niin peittäviä, että jopa rikkakasvit kuolevat.

Nyt olen tyytyväinen. Joka kerta, kun katson olohuoneen ikkunasta järvimaisemaa ja peltoja, huokaan onnellisena: Vuorenkilvet voivat hyvin ja mummon mieli on iloinen. Ei tuohon väliin tarvita mitään muuta. Satoi tai paistoi – aina yhtä kaunista.

Meillä on jäljellä vain yksi laaja kukkamaa, tulotien varrella. Sitä yritän hoitaa niin, että suuria myllerryksiä ei tarvittaisi. Elokuussa kaivoimme isännän kanssa pois muutamat holtittomasti leviävät lajikkeet ja siirsimme järven puolelta tilalle pionit ja jokusen kuunliljan.

Päivänliljoja ja syysleimuja – kaikkea riittää ja kun niitä jakaa, niin on jo liikaakin. Hanhikki on varma syksyn ilopilkku, vaikka monet sitä vihaavatkin.

Tämän syksyn kaunein kukkija tuolla alueella on kuitenkin syyshortensia.

Vielä odotellaan syysastereita, sitten on tämän vuoden kukkaloisto nähty ja rauhoitutaan syksyn tunnelmiin. Jumppakausikin on jo alkanut koululla ja vesijumppa kutsuu meitä isännän kanssa viikottain. Nyt on taas aikaa itsellekin!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Kommentoi

Puolukka-sipulihillo

Seija-ystäväni oli saanut tämän vinkin kaveriltaan ja kertoi siitä minullekin. Kannattaa kuulemma kokeilla ja niin kokeiltiin! Uusia marjoja en enää lähtenyt keräämään vaan otin pakasteesta, sipuleitakin oli vielä syksyn sadosta jäljellä. Ohje on yksinkertainen:

Litran verran puolukoita, puoli litraa sipulisilppua ja puoli kiloa hillosokeria. Freesaa sipulit vesitilkassa pehmeiksi, lisää puolukoihin.

Jatka hillosokerin kanssa kuten paketin kyljessä neuvotaan, keittele reilu 10 minuuttia.

Isäntäkin tykkäsi, pääruuan kanssa varmaan parhaiten sopivaa. Katselin netistä, että monen ohjeen mukaan sipulia tulee saman verran kuin puolukkaa, mutta meille tämä puolikas sipulimäärä sopi kyllä oikein hyvin. Lopputulos on jännä: sipuli ei oikeastaan maistu tunnistettavasti mutta antaa kuitenkin makua. Mielestäni tämä on hyvä pääruuan lisäke, en laittaisi sitä kääretorttuun enkä aamupuuroon!

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , | Kommentoi

Puolukkaa ja sieniä,

niitä riittää tänä syksynä. Ei tiedä, mihin jalkansa asettaisi, niin täynnä mättäät ovat puolukoita.

Olemme keränneet monen monta ämpärillistä, nuorisollekin.

Tässä mukana on vahvistuksena isännän sisko, joka vuosikymmenien jälkeen pääsi pitkästä aikaa puolukkametsään.

Tuolla reissulla bongasimme myös metson, joka tepasteli mökkitiellä.

Karpalotkin alkavat jo kypsyä

ja sieniä riittää ja riittää. Tatteja on jo tarpeeksi, niitä en enää halua kerätä, mutta ensiluokkaisia karva- ja haaparouskuja on metsissä yllin kyllin. Vuosi sitten sieniä ei löytynyt juuri ollenkaan, nyt vaikka kuinka päätämme, että emme kerää enää paljoa, niin joka reissulta on pari ämpärillistä perattavaa.

Olen suolannut osan, tatit on kypsytetty pannulla omassa liemessään ja pakastettu, rouskujakin olen pakastanut. Mutta sitten tämän hetken hitti: En ole ikinä ennen tehnyt sienisalaattia juuri keitetyistä haapa- ja karvarouskuista ja voi miten hyvää se on! Sienet pilkotaan sipulin kanssa, sopivasti suolaa sekä vatkattua kermaa ja pari tippaa etikkaa. Nam nam… leivän päälläkin se on ihanaa. Ja juuri tuon herkullisen sienisalaatin vuoksi olemmekin antaneet itsellemme luvan lähteä muutaman kerran viikossa pienelle sieniretkelle, vaikka muuten on kerättykin jo ihan tarpeeksi, liikaakin. Mutta jääkaapissa pitää olla koko ajan sienisalaattia siihen saakka, kuinnes pakkaset tekevät lopun herkuttelustamme.

Eilen, juuri ennen auringon laskua, lähdin vielä etsimään kehnäsieniä, joihin tutustuin vasta muutama vuosi sitten. Tiedän kehnäsienipaikan, jossa nämä hiukan myöhemmin ilmestyvät, helmiäisenhohtoiset sienet kasvavat ja olihan niitä jo miltei ämpärillinen. Kolmen tähden sieniä nämäkin!

Metsässä liikkuminen on yksinkertaisesti upeaa. Jo vuosi sitten kirjoitin tännekin, klik, kuinka mahtavaa on kuulla lehtien putoavan metsäpolulle. Yllätyin aika lailla, kun Keuruun uusi kaupunginjohtaja ajattelee juuri samalla tavalla!

Lopuksi viimekertaisen puolukkaretken kaunein näkymä. Tämä on luonnon taidetta, jos mikä!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Nachovuoka meilläkin

Meikämummu yrittää silloin tällöin seurata uusia ruokatuulia mutta kun eteen sattui nimi nachopelti, olin aivan hukassa. Piti tietenkin alkaa tutkia, mistä oikein oli kysymys ja selvisihän se: Uunivuuan pohjalle maissilastuja, päälle ruskistettua ja maustettua jauhelihaa, sitten ”kaikenlaisia texmex-mausteita ja -kastikkeita” ja lopuksi juustoraaste. Tuo texmexmaustaminen tuntui aika vieraalta ja kun tarpeeksi tutkin netin uumenia, löysin mummunkin järkeen käyviä seoksia. Meillä tehtiin venetsialais-iltana näin:

Uunivuokaan leivinpaperi ja sille maissilastut. Sitten ruskistettu jauheliha-sipuliseos, punaista tacokastiketta purkista, taco original maustetta pussista ja kaksi purkillista Koskenlaskija Cheddar ruoka- ja dippikastiketta. Lopuksi vielä reilusti juustoraastetta ja vuoka uuniin, 200 astetta ja vajaa puoli tuntia. Dippikastikkeen vuoksi paistos oli kiinteähköä, sitä pystyi syömään veitsellä ja haarukalla. En tiedä, oliko tämä sinne päinkään, mitä piti olla, mutta hyvää oli.

Jos meillä on nuorisoa lauantai-iltaisin, olen tehnyt usein jotain kivaa iltapalaa. Nachovuoka jää varmaan yhdeksi listalle, toinen illanistujaistarjoilu on jo muutaman kerran ollut tämä: Kirsikkatomaatteja, paprikaa, chorizoa ja halloumia. Päälle hiukan öljyä ja 200-asteiseen uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Tällaistakin oli kesällä,

ohje on mukaeltu vuokaan tehdystä lohivoileipäkakusta, klik, kun gluteenittomia paahtoleipiä meinasi jäädä vanhenemaan. Hyvin maistui! Ja nyt kun nämä kolme ovat täällä muistissa itsellenikin, niin varmaan jatkossakin tulevat lauantai-iltojen iloksi.

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Venetsialaiset

Viikonlopuksi ennustettiin ihanan kesäistä säätä ja mikä parasta, juuri silloin, kun pikkuväkikin oli tulossa viikonloppuvierailulle. Satoaika on parhaimmillaan, onneksi nuoretkin sen huomioivat. Sieniretkellä

pikkuväki bongasi rouskujen lisäksi kaksi upeaa kantarellikasvustoa, joiden ohi mummi porhalsi ihan tuosta vaan. Näin se polvi ”pojasta paranee”!

Kasvimaalta nostettiin porkkanat

sekä viimeiset pavut

ja sunnuntaina nuoret keräsivät monta ämpärillistä aronioita, joita – poikkeuksellisesti – jouduimme suojaamaan linnuilta, kunnes poimijat saapuisivat. Yleensä ei ole ollut ongelmia – pensaitahan on lähes 20 – mutta nyt satojen naakkojen parvi aikoi tyhjentää kaiken.

Koska kyseessä oli elokuun viimeinen viikonloppu, ajattelin yllättää vierailijat ja järjestää vielä yhden muiston tämän kesän muistolaatikkoon: Venetsialaiset. Meillä juhlaan kuuluivat valorinksut ja kynttilät, joita isännän kanssa asetttelimme vanhan talon lasikuistille.

Pihallakin roihusi tuli

ja tietenkin tärkeä osansa oli myös herkuttelulla.

Ilta jatkui lämpimänä ja tyynenä, joten päätimme polttaa risukokon, jota kesän mittaan on kerätty nuotiopaikalle.

Mummin lisäksi lapset kuvasivat ahkerasti nuotion eri vaiheita.

Mutta vasta yhdeksän paikkeilla oli tarpeeksi hämärää tunnelmointiin.

Kyllä maistui punaherukkavispipuuro tällaisten tähtien alla!

Oli kyllä mahtavaa, että juuri tälle viikonlopulle osui niin kaunis sää. Mummo jatkaa nyt yksin sienestystä ja puolukoiden keräillyä, pappa kulkee viereisessä metsikössä raivaussahansa kanssa.

Syksy on saapunut.

Kategoria(t): Pikkuväen kanssa | Avainsanat: , , , | 4 kommenttia

Vanhan talon pihapiirissä

ei montaa kukkapenkkiä ole – eikä tule. Tämän tein jo pari vuotta sitten vaahteran kannon ympärille äidin aikaisista kukista: Valkoinen syysleimu,

päivänliljat, illakot ja päivänkakkarat

sekä vanha neilikkaruusu.

Tuon alueen toisessa reunassa on kaikista vanhin muisto talon asukkaista: Piilipuu, joka liki parisataa vuotta sitten kasvoi aivan talon seinustalla. Tarinan mukaan se oli vuonna 1861 talossa murhatun lukkari Saxbergin lempipuu, jonka oksasta ehdin viime hetkillä kasvattaa uuden alun ennen vanhan puun lopullista lahoamista. Kuvassa tuo salavalaji seisoo parimetrisenä ja tuettuna taustalla.

Keskellä pihaa on valopylväs, jonka juurella on ollut viime vuodet pallotuija. Se sai lähdön keväällä kun ajattelin uusia senkin alueen vanhan ajan perennoille. Alkukesästä mulloksella oli vain kesäkukkia,

mutta syksymmällä kaivoimme nurmikon pois ja reunustimme multa-alueen katekankaalla, joka levitettiin ympärillekin rikkaruohoja estämään.

Mullan ulkopuolelta päällystimme kankaan soralla ja pitihän alue – ainakin nyt syksystä – rajata verkolla kanojen vuoksi. Kyllä ne olisivatkin olleet innoissaan, kun lähistölle on ilmaantunut ihana, pehmeä multapaikka, josta voi kuoputtaa kaikki sinne istutetut perennat pois.

Katsotaan, mikä menestyy, mutta nyt tuossa pyöreässä multa-alueessa on kasvamassa kultapalloa, tiikerililjoja, syysleimuja, lehtosinilatvaa, palavaa rakkautta, tummansinistä ukonhattua, pikkusydäntä ja äidin vanhoja esikoita. Keltasauramoa en vielä muistanut sinne istuttaa, mutta sitäkin meiltä löytyy.

Museotalon toisella seinustalla on upea lumipalloheisi

ja toiselle seinustalle äiti istutti muinoin vaaleanpunaista juhannusruusua. Se levisi aivan mahdottomasti joka suuntaan. Kaunishan se oli,

mutta kun jänikset alkoivat muutama vuosi sitten popsia tuotakin kasvustoa niin, että yhtään kukkaa ei ole tullut useaan vuoteen, päätin, että ruusu saa lähteä. Helposti se kävi esikoisen kaivinkoneella!

Tilalle siirrettiin uuteen multaan pihan perältä talon vanhaa valkokukkaista juhannusruusua, luulenpa että se on muutenkin sopivampi tähän paikkaan jo värinsäkin vuoksi. Helteestä huolimatta saimme hennot taimet pysymään hengissä ja kun välit on toistaiseksi suljettu vanhoilla kattotiilillä, eivät kanatkaan mene tuonne kuopimaan.

Talveksi laitamme jänisverkon, se on helppo homma näin pienelle alueelle asentaa. Täytyy muutenkin pitää huoli siitä, että kasvusto ei leviä liiaksi eikä varsinkaan seinustaa kohti.

Kun kaivoimme valopylvään luona, sanoin isännälle, että tämä on sitten viimeinen kukkapenkki joka meillä tehdään, mutta vähän epäilevästi minua kyllä siinä katseltiin. Saa nähdä!

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kasvaa kuin sienet sateella,

niinhän sitä sanotaan. Sateen tauotessa mekin olemme muutaman kerran lähteneet korien kanssa metsään. Keväällä ihmettelin korvsienien määrää,

nyt ihmetellään herkkutatteja, joita putkahtelee runsaasti esiin metsäpolkujen varsilla. Ennen en ole niitä löytänytkään, ainakaan montaa.

Suloisia pullukoita, ei madon matoa. Olen aivan hurmioitunut!

Varsinaista kantarellipaikkaa meillä ei ole tiedossa, mutta aina jokunen löytyy matkan varrelta.

Viimeksi sen verran, että paistoimme herkulliset kantarellimunakkaat.

Kärpässienten väriloisto ihastuttaa, metsässä on niin kaunista. Sinne tekee mieli lähteä vaikka joka päivä.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Yllätys perunamaalla

Keväällä laitoimme varsinaisen perunamaan lisäksi kasvimaan reunaan hiukan varhaisperunaa, Timoa ja Tammiston aikaista. Timo on jo syöty, mutta Hankkijan vuonna 1930 jalostamaa Tammiston aikaista olemme säästäneet, sillä se on vanha erikoisperuna, jota meillä on aina ollut kasvussa. Sitä ei siis saa hävittää, koskaan. Siksi sitä kasvatetaankin eri alueella ja pienessä määrässä.

Kun huomasin yhdessä perunassa syöntijälkiä, tuli mieleen kaamea ajatus: Entä jos myyrät pistävätkin poskeensa meidän Tammiston? Loppuviikolla lähdin tarkistamaan asian ja se tapahtui kyllä viime hetkellä, sillä putosin nilkkoja myöten myyränkoloon. Varsia ei perunoissa juurikaan enää ollut, mutta pyöreitä reikiä mullassa senkin edestä. Onneksi sain pelastettua litran verran tuota harvinaista lajia, nyt se odottaa jääkaapissa kellarin kylmenemistä. Kun jänikset syövät talvella omppopuita, vadelmia ja jopa karviaisen ja kesällä rastaat vaanivat marjasatoa, niin eikö se jo riitä! Pitääkö vielä maan altakin tulla varkaita? Onneksi meillä on toisinaan näkynyt vieras kissa, joka innoissaan vaanii myyriä ja hiiriä. Omaa kissaa en enää – pikkuväen toivomuksesta huolimatta – halua ottaa, mutta tuollainen leasing-katti on kyllä oikein passeli.

Ja onhan tässä taas ollut jotain hauskaakin, retki Keurusselälle siipirataslaivalla. Sydänyhdistyksen tarjoama risteily oli mukavan leppoisa.

Keskusaukiolla oli lauantaina ”Syödään yhdessä” -tapahtuma,

jonka aloitti Arja Korisevan esiintyminen. Pitkästä aikaa sai kuulla live-musiikkia!

Kasvimaaltakin löytyy ilon aihe: Pensaspavut

tuottavat valtavasti,

olen kiehauttanut ja pakastanut jo lähes kolme ämpärillistä.

Meillä tykätään kovasti pekonipavuista.

Koko kesän ajan olemme kuunnelleet kahden kurjen ääniä, niillä on pesä jossain rantapellolla. Nyt kaksi poikastakin ovat jo mukana aamuruokailuissa ja -konsertissa. Vihreä verkko rannassa on joutsenien aita: Vanhemmat viiden poikasensa kanssa nousisivat järvestä muuten ruokailemaan pellolle muutaman kerran päivässä. Se ei olisi ongelma, mutta se on, että ne kakkivat rantaan mennen tullen. Nyt ne ilmeisesti ovat löytäneet uuden polun, mistä kulkea ravintolaansa, eli toimii oikein hyvin. Paitsi on ruma katsella!

Mekin nautimme aamukahvit miltei pari kuukautta joka päivä ulkona, maisemaa ihaillen ja kurkia kuunnellen. Olikohan tämä viime viikon perjantai sitten se viimeinen ulkoistettu kahvitteluhetki?

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Navetan takana

on ollut aikamoinen heinäpusikko: Pujoa, nokkosta, horsmaa, vadelmaa ja takiaista. Joskus isäntä niittää sen, mutta yleensä vasta talven lumet painavat kasvuston maahan.

Nyt kun olemme kunnostaneet rakennusta ja kauniit kattoikkunatkin ovat takaisin entisillä paikoillaan,

piti jo vihdoin alkaa miettiä takaseinää. Ensimmäinen työ oli raivata alue puskista, jotka olivat liki kaksimetrisiä

ja voi miten kamala seinä sieltä takaa paljastui!

No olihan sen huono kunto tiedossa, mutta silti oli järkytys herätä todellisuuteen. Tilanne johtuu siitä, että katolla ei ole ikuisuuksiin ollut räystäskouruja, jotka asennettiin vasta joitakin vuosia sitten. Valuvat sadevedet ovat pilanneet seinän ja tiivis kasvusto on pitänyt huolen lopusta tuhosta.

Mutta meillä on onneksi edelleen varastossa tuulen kaatamista puista sahautettua lautaa, jolla korjataan syksymmällä tämäkin seinusta. Sitä ennen piti varmistaa, että jatkossa seinän viereen ei enää kasva vatukoita. Esikoinen otti esiin traktorinsa, jonka etukuormaajalla maa kuoriutui näppärästi juurakoista.

Kun aivan seinän vierestäkin oli nokkoset poistettu lapiolla, seinustalle levitettiin suikale rakennusmuovia ja sen päälle mursketta

joka tasoitettiin haravalla.

Lopputarkastus piti tetenkin myös suorittaa: Hyvä tuli, kiitos!

Maaliruiskulla esikoinen hoiteli hyväkuntoiset alueet, mutta lahojen paikkojen uusiminen ja maalaaminen jäivät vielä syksymmälle.

Viikon alussa oli nimittäin aika halata ja kiitoksien sekä onnentoivotusten kera hyvästellä ahkera auttaja kahdeksi vuodeksi uuteen työhaasteeseen Kemin biotuotetehtaalle. ”Eväsreppuun” pakattiin äidin tuoretta leipää ja munia sekä paljon lämpimiä ajatuksia. Hyvää matkaa!

On meillä vuosien varrella toki totuttu siihen, että nuorten työt ja matkat saattavat olla eri puolilla maapalloakin, mutta kun meille vanhoille karttuu ikää ja terveysongelmia, tuntuu joskus pelottavalta se, että ”turvajoukot” ovat kaukana. Kaipa johtuu juuri näistä surumielisistä ajatuksistani se, että korvamatona soi kulkurin iltatähti , vaikka sanoissa ei olekaan mitään yhteyttä nykytilaanteeseen. Hyvää vointia teille ja meille kaikille!

Kategoria(t): Navetan remontti, Sekalaista | Avainsanat: , , | Kommentoi

Navetan kattoikkunat

1930-luvulla rakennetun navetan vintille toivat aikoinaan valoa kattoon sijoitetut kauniit ikkunat. Muistan, kun lapsena kiipesin heinänteon jälkeen tuoksuvaan heinäkasaan, kaivoin itselleni pienen pesäkuopan ikkunan eteen ja kirjoitin päiväkirjaani tuossa idyllisessä paikassa.

Mutta parikymmentä vuotta sitten ikkunoiden vierestä alkoi sadevesi vuotaa navettaan. Asiaa yritettiin korjata useampaan kertaan, lopuksi ei auttanut muu kuin purkaa nuo kaksi ikkunaa pois. Tiiliä onneksi oli runsaasti tallessa.

Nyt kun museotalo ja vanha puoli ovat molemmat kunnostettuja, minun tuli ikävä noita kauniita ikkunoita, jotka oli pantu talteen navetan vintille. No, ne olivat aivan liian lahot,

mutta onneksi puuseppä sai niistä hyvin mallin ja toiveeni alkoi kevätpuolella pikkuhiljaa toteutua. Korjaukseen saatiin hyviä vinkkejä myös Matti-mestarilta ja niin taitava Jukka-timpuri kiipesi vintille. Tästä se lähtee!

Avuksi vuokrattiin nosturi, eikä kanatarhan väki ollut siitä moksiskaan. Ihan kuin olisivat tottuneet tuollaisen laitteen liitelyyn kanatarhan yllä!

Aluskate niitattiin paikoilleen tukevien kakkosnelosten varaan rakennettuun kehikkoon. Kyllä kestää kovatkin tuulet ja lumien painot! Sivuille laudoitus ja rimat, oli niissäkin mittaamista ja sahaamista – vinohan tuo paikka on kaikkinensa. Ikkunaa ympäröivät laudatkin sahattiin kaareviksi ja rimotus taas sen mukaisesti. Osat maalattiin heinäladossa, että katolla ei pensseleitä enää tarvittaisi. Markon tekemät pellit viimeistelevät tiiviyden ja voi miten kaunis siitä tuli!

Jotenkin tuntui siltä, että isä ja äiti, jotka aikoinaan ahkeroivat navetalla, olivat koko ajan läsnä iloitsemassa kanssani. Vielä todemmaksi tuo tunne itselläni tuli, kun kuuntelin kahta haarapääskyä, jotka kaiken aikaa liversivät tuuliviirin päällä Jukan työtä seuraten. Terveiset tähtien takaa!

Vielä puuttuu toinen ikkuna, sitten pihapiiri tuohonkin suuntaan on kunnostettu. Nuo puiset aputikkaat jäivät odottamaan narunsa kanssa ensi viikkoa.

Esikoinen käytti hyväkseen nosturia ja maalasi osan navetan takaseinää sekä päätyseinän, mutta ikkuna todettiin liian lahoksi. Sen korjaus jää syksymmälle – onneksi huomattiin ajoissa. Silloin uusitaan myös räystään ja takaseinien pahimpia laholautoja.

Kun vein porukalle aamukahvia, istahdin hetkeksi vanhan puolen itäpäätyyn elokuun aurinkoon.

Muistot valtasivat mielen: Tässä isäkin usein aamusella istui ja katseli puutarhaa,

jonka yli 80-vuotias käkkyräinen omenapuu edelleen tuottaa satoa.

Hänen äitinsä ja mummonsa, isomummonsakin sekä hänen isänsä – kaikkien askelten kaiut voi kuulla, jos oikein keskittyy. Ehkä meidänkin askeltemme kaiku kuuluu vielä seuraavalle sukupolvelle ja jos he eivät sitä kuule, niin ainakin jälkeemme jäävät kunnostetut rakennukset ja hoidettu pihapiiri.

Kategoria(t): Navetan remontti | Avainsanat: , | Kommentoi

Vesipiste navettapihalla

Vanhan talon pihapiirissäkin tarvitaan kasteluvettä ja on mukavaa, että voi pestä kanojen ruokakuppeja paikan päällä.

Isäni oli suunnitellut vuosikymmeniä sitten talon seinustalle vanhasta tiskipöydän kannesta työpisteen, jonka viime kesänä siirsimme lähelle navettaa, yli 100-vuotiaiden kuusien suojaan. Jatkoimme isännän kanssa silloin järvestä tulevia vesiputkia sinne saakka, mutta vasta tänä kesänä saimme kanalan kesätiskipaikan kunnolla toimivaksi. Esikoinen nimittäin bongasi jostain jakopisteen liittimineen ja onpas näppärä! Tästä saa vettä pitkällä letkulla pihakasvien kasteluun, lyhyestä on kätevä ottaa vesi kastelukannuun, yksi letku johtaa tiskipöydän hanaan ja yksi jäi vielä käyttämättömäksikin.

Kun vielä teimme katteiden kera murskepolun ”kanakeittiöön”, ei nokkosistakaan enää ole haittaa kulkijalle. Polun vieressä oleva kivi on aina ollut hankala nurmikonleikkuussa, nyt se jäi sopivasti polkua reunustamaan ja kun vielä istutan sen reunoille vuorenkilpeä, asia on lopullisesti poissa ongelmakohdista. Tuo jakoliitin on syytä kyllä ottaa ennen pakkasia talvisäilöön, mutta kaikkinensa se on ollut oikein loistava keksintö esikoiselta!

Kategoria(t): Niksit, Piha ja puutarha | Avainsanat: , , | Kommentoi

Pikkuväen viimeinen mummolaviikko tältä kesälomalta

Tytär tuli jälleen etätöihin viikoksi ja me suunnittelimme papan kanssa lapsille hauskoja ja opettavaisia päiviä. Sunnuntai aloitettiin Maire-isotädin syntymäpäivillä ja jatkossa käytiin vielä jätskeillä koirien synttärien merkeissä. Omat jäätelöt kaikille, myös koirille!

Koska oli helteistä, järvessä vietettiin iloisia hetkiä joka päivä. Kerran uimapatjalle hyppäsi yllättäen ”maailman pienin hauki”, jota kaikki ihmettelivät. Olipas erikoinen kalastustapa! Se pääsi kuitenkin jatkamaan kasvuaan takaisin järveen.

Edellisellä viikolla olimme isännän kanssa rentoutumassa Keurusselän kesäteatterissa seuraten hyvin esitettyä Muhoksen Mimmiä

ja päätimme viedä lapsetkin samaan paikkaan seuraavana maanantaina Loiskis-orkesterin lastenkonserttiin. Oli kivaa!

Keuruun keskusta on saarella, joka johtuu siitä, että isovihan aikaan kirkkoherra Herpmanin pojat kavereineen kaivoivat poikki kapean kannaksen kotiseudun puolustukseksi. Paikalla on nyt tie, mutta yhä siitä pääsee korkean veden aikaan kanootilla läpi toiselle järvelle. Lapsista oli mielenkiintoista käydä katsomassa kaivantoa

ja vielä mielenkiintoisemmaksi tarina muuttui, kun kerroin heille Ampialan kylällä olevasta jylkynkivestä:

Tuon kiven jylinä ilmoitti aikoinaan jopa kymmenen kilometrin päähän vihollisten tulosta. Eipä ollut kännyköitä silloin! Herpmanin poikien tarinaa sinäkin voit lukea täältä, klik.

Meillähän on kotimuseo, mutta ajattelin näyttää lapsille ihan oikean museonkin.

Oli ihanaa seurata, miten kiinnostuneita he olivat kaikesta

ja museokin on panostanut lapsiin. Pihalla oli etsimistehtäviä ja sisällä saattoi tehdä vaikka oman käpylehmän.

Yksi päivä vietettiin Haapamäen höyryveturipuistossa, jossa varsinkin pikkurenki halusi kiivetä kaikkiin vetureihin.

Hauskinta oli varmaan pikkujunassa, joka kiersi alueen,

mutta olihan siellä monta leikkipaikkaakin.

Lauantaina oli sitten vuorossa retki Riihon kylälle, ensin Himmaanmäen näkötorniin. Pikkupiika, tuleva ekaluokkalainen, oli saanut juuri oman kännykän valokuvaustakin varten ja siksi annoinkin pikkuisimmalle piialle oman, ikivanhan kamerani, jolla isosisko vielä pääsiäisenä meillä kuvaili. Ja hetkessä muistikortti oli täynnä, niin ahkera oli tämä iloinen kuvaaja.

Pikkurenki tuolla huiskuttaa, pikkupiiasta näkyy vain punainen lakki. Kaide on juuri silmien kohdalla, mutta jo ensi vuonna hänkin ulottuu kurkkimaan yli.

Näkötornin juurelta lähtee mukava, 700 metriä pitkä luontopolku monine tehtävineen.

Niitä ratkottiin joukolla.

Tässä pikkupiian penkissä luki, että kostea notko on ”itikoiden ruokkimispaikka”. Onneksi niitä ei enää kovin runsaasti kuitenkaan ollut!

Keurusselän ja kotirannan lisäksi lapset pääsivät kerran uimaan myös läheiseen Kylmälahden uimarantaan. Sinne mentiin veneellä,

pikkuisin piika äidin suppailukaverina.

Ihana ilta!

Marjoja metsästä

ja satoa puutarhasta ja kasvihuoneesta.

Mehunkeittoa, pakastamista, leikkejä ja askartelua.

Ja paljon kotiseututietoutta. Sellainen oli tämä vauhdikas viikko, jonka mahdollisti korona. Ilman tuota kamalaa tautia ei olisi tullut etätyösuosituksia eikä näin montaa mummolaviikkoa. Pääsimme papan kanssa tutustumaan lapsiin oikein kunnolla ja siitä olemme iloisia ja kiitollisia.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Pikkuväen aarteenetsintä

Olen silloin tällöin järjestänyt pikkuväelle kuvasuunnistusta. Siinä mummolan pihapiiristä, eri puolilta, on otettu kuvia, jotka olen tulostanut ja laminoinut. Niitä on sitten piilotettu siten, että jos ensimmäisessä kuvassa on vaikkapa kesäkeittiö, niin juostaan sinne ja etsitään sieltä seuraava kuva. Sitten taas siihen kohteeseen ja niin edelleen, kunnes viimeisessä on kartta, josta aarre löytyy. Kerran piilotin sen muovipussiin suljettuna hiekkaleikkipaikan hiekkaan, kerran se oli leikkimökin hellan uunissa. No, tuo leikki on ollut tosi kivaa, mutta kun tänä kesänä kaikille hommattiin pienet radiopuhelimet, aarteen etsintä sai uudet ulottuvuudet.

Pikkurengillä oli oma kännykkä sekä radiopuhelin, pikkupiioilla vain radiopuhelimet. Istuin tyttären kanssa ”komentokeskuksessa” ja tytär otti yhteyden mahdollisimman virallisesti, esimerkiksi näin:

Kuuluuko, kuuluuko?

Kyllä kuuluu.

Tehtävä yksi: Siirtykää tähän kohteeseen. (Kännykkään tulee Whatsapp-viestinä kuva, joita olen ottanut etukäteen)

Lapset juoksevat kuvan mukaiseen kohteeseen, esimerkiksi leikkimökille. Sieltä sitten radiopuhelimella viesti komentokeskukseen:

Olemme kohteessa (leikkimökki)

Tehtävä: Juoskaa kolme kertaa leikkimökin ympäri ja ilmoittakaa, kun olette valmiit. Saatte sitten uuden kohteen kuvan kännykkään.

Selvä.

Näin leikki eteni, kymmenen kohteen verran. Vanhan puolen luona he laskivat talon ikkunat, trampoliinilla hyppivät. Kerran piti kerätä päivänkakkaroita ja lähettää kuva mummin kännykkään. Joskus piti veikata kolmesta vaihtoehdosta, mikä kasvi oli kyseessä ja niin edelleen, kaikenmoisia tehtäviä.

Kaikki olivat innoissaan radiopuhelimista ja viestittelivät minkä ehtivät, päällekkäinkin.

Viimeisen kohteen jälkeen tuli kolmiosainen vihje siitä, mistä aarre löytyy ja jo toisesta he arvasivat, että postilaatikkohan se oli. Pian mutusteltiin iloisina pienten irtokarkkipussien herkkuja.

Näin sujui juhannuksena yksi ilta rattoisasti. Ehkä tästä voisi löytyä ideaa teidänkin pihaleikkeihinne? Vaikka vain kuvasuunnistuksen muodossa.

Kategoria(t): Pikkuväen kanssa | Avainsanat: | Kommentoi

Myrkkykeiso

Vaikka Suomen luontoon on ikiajat kuulunut rannoilla elävä myrkkykeiso, se on nyt yks kaks noussut suureksi puheenaiheeksi ja ongelmaksi. Wikipedia kertoo kasvista, että erityisesti sen makea juurakko on erittäin myrkyllinen ja voi tappaa aikuisenkin. Rikkoutuneet kasvinosat voivat joskus myrkyttää vesialueen niin pahoin, että juotu vesikin voi aiheuttaa myrkytyksen.

Myrkkykeiso tappoi ennen erityisesti eläimiä. Kun talvirehunsa loppuun syönyt karja päästettiin kesän jälkeen mahdollisimman varhain kevätlaitumelle, syötäväksi löytyi myös rannoilla kasvava myrkkykeiso ja erityisesti sen mehevä juurakko. Karjakuolemien ja myrkkykeison välisen yhteyden keksi jo ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linne 1700-luvulla.

Kun asia nousi puheenaiheeksi, joku huomasi, että myös yhdellä Keuruun kaupungin yleisellä uimarannalla on myrkkykeisoa. Saman järven rannalla on meidänkin mökkimme, joten lähdimme kiireen vilkkaa tarkistamaan rantoja.

Voi ei, tuollahan on valkoisia kukkia…

ja tuollakin. Mitäs nyt?

Aloimme vertailla kuvia netistä ja kirjasta,

onpas vaikeaa.

Pikkurengin pitää kuvata kesällä kasveja ja tehdä niistä esitys, siksi hän lähti veneellä mökkijärven rantoja tutkimaan. Myrkkykeiso tuossa kasvilistassa olisi kyllä erikoinen löytö! Parin sadan metrin soutumatkan jälkeen näkyi rantavedessä valkoisia kukkia. Voi, siinähän niitä myrkkyjuuria kasvoi! Tämä on pikkurengin ottama kuva:

Keräsimme vertailua varten sekä myrkkykasvia sekä sitä valkoista, jota löysimme mökkirannasta. Eivät ole onneksi samoja! Toinen taitaa olla suoputki.

Ja vielä tarkennus. Myrkkykeiso

ja suoputki. Lehdet kuin porkkanalla, varsi särmäinen.

Koko uimaranta suljettiin tilapäisesti, kun myrkkykeisoa oli sieltä poistettu. No, onhan se hyvä, että ollaan tarkkoja. Nyt kyllä pitäisi ilmoitella tarkemmin, että ihmiset erottavat tuon lajin monista muista saman näköisistä. Ettei kaikkia valkokukkaisia, rannoilla kasvavia putkikukkia tarvitse pelätä! Tällaisen myrkkykasvuston löysin minäkin:

Tiedonhaun jälkeen tiedän, että myrkkykeiso kasvaa vain rannoilla ja sillä on sahalaitaiset lehdet

sekä sileä, ontto varsi.

Emme kuitenkaan anna kasvin pilata kesämieltä, monta muutakin myrkyllistä kasvia Suomesta löytyy kielosta sormustinkukan kautta näsiään. Lapsille pitää vaan opettaa, että eivät maistele sellaista, mitä eivät tunne. Kun entisinä aikoina oli pula ravinnosta, saattoi tosiaan käydä niin, että kerättiin tällaisiakin kasveja syötäväksi, nykyisin se taitaa olla kyllä aika epätodennäköistä. Vai onko se niin, että nykyisin kehotetaan hakemaan kaikenmoiset salaattiaineet luonnosta? Aika vaarallinen ohje, jos tähän kasviin päätyy.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Satokuulumisia

Kasvihuoneessa tomaatit ja kasvihuonekurkku tuottavat jo mukavasti.

Perällä on kaksi avomaankurkun tainta, niistäkin on jo satoa saatu.

Kulmiin istutin maissia kuten vuosi sitten, mutta lisäksi laitoin kesäkurpitsat ja nekös rehottavat! Ei taida maissia edes tulla.

Kasvihuoneen ovet ovat koko ajan auki. Silti lämpöä on joskus yli 40 astetta. Suihkuttelen kasvustoja viilennykseksi, ovessa on verkko harakoiden estämiseksi.

Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa isännän kanssa kaksistaan. Ruokapuoli oli siitä ja myös helteestä johtuen todella minimaalinen mutta tosi herkullinen: Omien kanojen munia, itse äidin reseptillä tehtyä silliä, omia perunoita, omia kurkkuja ja tomaatteja. Ja jälkiruokana omaa jäätelöä ja omia mansikoita. Eipä muuta tarvittukaan!

Mielestäni meillä ei ennen ole vadelma ollut näin aikainen, mutta helle saa ihmeitä aikaan:

Saskatoonit ovat jo kypsiä, sen ovat variksetkin huomanneet.

Mitenkähän omenoille käy? Runsaasti niitäkin tulee, mutta taitavat jäädä pieniksi ja ovatko ne kypsiä jo ennen kuin mehuasema avautuu?

Daaliat eli joriinit, kuten meillä näitä vanhoja lajikkeita kutsutaan, ovat isoilla nupulla. En esikasvattanut niitä lainkaan, mutta hyvin tuo kasvu on edennyt. Etualalla on yksivuotista piiankieltä, ripottelin siemeniä keväällä reunukseksi.

Ja nämä pienet, ihanat kuukausimansikat, joita pikkuväki aina meillä käydessään etsii: Näiden satokausi jatkuu pakkasiin saakka.

Krassit loistavat reen kyydissä niin kuin viimevuonnakin.

Nyt on aika saada vitamiinia auringosta,

uida

sekä istuskella illalla pihalla ja vain olla – nauttia kiireettömyydestä ja kesästä.

Pian alkaa marja-aika ja sen myötä muukin satokausi. Se onkin sitten erilaista nauttimista!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , , | Kommentoi