Kaunis Koli

Päätimme isännän kanssa ottaa lyhyen tauon arkeen ja lähteä vähän reissuun. Neljän vuoden takaa minulle jäi hyvät muistot kälyn kanssa vietetystä lomasta Kolilla ja niin varasin kaksi yötä Sokos-hotelliin Ukko-Kolin huipulle. Eipä tässä ole kolmeen vuoteen käyty Jyväskylää edempänä!

Lähdimme sunnutaina, sateessa ja sumussa, mutta sään haltiat olivat suopeita ja maanantaina olikin jo kirkkaampaa, saimme jopa auringon seuraksemme. Retkikohde oli suunniteltu tarkoin, olihan meillä vain yksi päivä aikaa. Se lenkki, jonka kiersimme, oli nimeltään Mäkrän kierros. Matkan pituus oli 7.5 km ja kiersimme sen vastapäivään, monessa blogissa olleiden ohjeiden mukaan. Olisi kuulemma helpompi näin, mutta en ole asiasta enää niin varma. Tässä kartassa lenkkimme on merkitty mustalla katkoviivalla, osa myös musta-punaisella.

Opasteita oli oikein hyvin. Kerran vähän eksyimme pääpolulta, kun lähdimme jyrkänteen reunalle kuvailemaan, metsikköön on nimittäin muodostunut paljon uusia polkuja vaeltajien jäljistä.

Vastapäivään kierrettäessä alussa oli toista kilometriä tasaista, erittäin helppokulkuista tietä,

mutta kyllähän kulku toki vaikeutui matkan edetessä. Kivikkoa,

liukkaita kallioita,

miltei kohtisuoria kallioseinämiä, joiden koloihin ja juurakoiden väleihin piti jalkansa asettaa. Tämä kuva ei näytä suhteita oikein, mutta tosi jyrkkiä olivat nuo laskut. Vaikeimmassa paikassa kuvaaminenkin unohtui, niin paljon jännitti.

Korkeimmalta paikalta matalimpaan oli korkeuseroa satakunta metriä ja edellisyön sateen jälkeen kävelysauvat olivat kyllä tarpeelliset.

Mäkrältäkin avautui upeita maisemia Pieliselle,

Ukko-Koli on kuitenkin se korkeampi ja mahtavampi kuvauspaikka. Tuolla takana näkyvä vaaramöykky on Mäkrä, kuva on otettu Ukko-Kolin puolelta.

Vastapäivään kierretyn lenkin paras puoli on se, että viimeksi ollaan parhailla näköalapaikoilla!

Matkaan kului nelisen tuntia ja kilometrejä oli kuitenkin vain noin kahdeksan, joten hidasta oli. Tosin suuri osa ajasta kului ihan vain ihasteluun ja kuvauksiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että aika haastavaa oli kulkea jyrkkiä vuorenrinteitä ylös ja alas. Jalat olivat jälkikäteen kipeät ja koska jouduin tukeutumaan paljon sauvoihin, niin myös kädet, ihan kuin olisin punttisalilla ollut! Illalla ei jaksanut muuta kuin laahustaa syömään. Tässä oli kännykän kompassin suurin korkeuslukema merenpinnasta, matalin oli 200 metriä. Siis omien, epävirallisten mittarieni mukaan. Mutta kaikki urakointi tuntui kyllä tosi hyvältä.

Aamulla lähdimme Joensuun ja Kuopion kautta kohti kotia. Kuopion torilta

ostettiin hirvenlihaa, kotimaisia päärynöitä

ja kalakukkoa,

jo menomatkalta mukaan oli tarttunut Siikamäen suoramyynnistä sopivan karkeita ruisjauhoja ruisleipien leipomiseen sekä myös ruispuuroa varten. Siinäpä hyvät kotiintuomiset!

Tällainen kahden yön irtiotto oli kyllä juuri sopiva. Se tuntui miltei viikolta, oltiinhan kaukana kotinurkilta. Nyt muistellaan iloisina kansallismaisemia ja sitä, että vielä jaksettiin niitä hankalia polkuja kiivetä, jopa ilman suurempia ongelmia. Hyvä me!

Kategoria(t): Matkat | Avainsanat: | Kommentoi

Metsässä

Tämä vuosi on ollut kaikin puolin runsas niin marjojen kuin sienienkin suhteen. Puolukoita olemme poimineet paljon, nuorisollekin

ja sieniä keräämme edelleen. Tattien ja kehnäsienien aika on ohi, mutta haaparouskuja saattaa vielä löytää, herkullista sienisalaattia on koko ajan ollut jääkaapissa.

Suppilovahveroita

on tähän mennessä kerätty monta ämpärillistä,

löydettiinpä jokunen litra kantarellejakin pitkästä aikaa.

Jos isäntä on lähtenyt metsää raivaamaan, olen usein tuppautunut mukaan sieniämpärien kanssa. Sisähommat eivät kiinnosta minua nyt yhtään! Viikonloppuna olimme sekä lauantaina että varhain sunnuntaiaamuna suppiksia etsimässä. Maanantainakin lähdin mukaan, kun tiistaiksi luvattiin sadetta (jota ei sitten tullut ja lähdimme jälleen sieneen). Kuivuri hurisee

osan sienistä vein saunan lauteille kuivumaan: Aluksi jälkilämpöön, mutta myöhemmin kuivuminen jatkuu kun lattialämmitys pitää tilat lämpiminä.

Sunnuntailounasvieraalle tarjosin suppiskeittoa

ja kana-pähkinäkormaa tätä ohjetta mukaellen. Herkkua molemmat!

Toissa viikolla etsin isännälle kännykän karttasovelluksella

rajalinjaa paikassa, jossa maasto oli niin haastavaa, että tuskin pystyi etenemään. Tässäkin piti kiertää aikamoinen lenkki, että pääsin kiipeämään tuon pystysuoran kalliojyrkänteen taakse,

tässä risuviidakossa parhaimmalla ja helpoimmalla kulkureitillä oli taas esteenä myrskyn kaatama puu. Tuon torstaipäivän muutaman tunnin urakka oli hyötyliikuntaa jos mikä.

Tämä karttasovellus, klik, on kyllä hyvä. Voin merkata siihen parhaat sienipaikatkin! Tuo punainen pallo on merkki, klikkauksella näkyviin tulee teksti mistä sienestä tai marjasta on kyse.

Olemme isännän kanssa kiitollisia siitä, että molempien terveys sallii tuon kaiken rämpimisen. Isännän mörkö on pysytellyt poissa ja vaikka oma polveni välillä kiukuttelee, pystyn lähtemään metsään. Glukosamiini on osoittautunut itselleni parhaaksi avuksi, välillä täytyy kuitenkin syödä viikko tai pari tulehduskipulääkettä, ortopedin ohjeita molemmat. Olemme jo aloittaneet vesijumpat sekä kuntosalikäynnit, itselläni on lisäksi harrastuksena jo vuosien ajan ollut viikottainen, kansalaisopiston järjestämä jumppa. Näihin kaikkiin tarvitaan autoa, toivottavasti isäntä pysyy ajokuntoisena vielä pitkään. Keuruun kaupunki huomioi monipuolisesti meidät seniorit kaikessa liikunnassa ja kun sitä järjestetään, niin toki osallistutaan.

Nyt nautitaan sienimetsien syksyisistä väreistä ja kurkiaurojen huudoista – haikein, mutta kiitollisin mielin. Kesää hyvästellen.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Juupajoen rotko

Tuija-serkku hehkutti jokin aika sitten upeaa luonnonsuojelualuetta vajaan tunnin ajomatkan päästä. Mekin olemme usein ajaneet siitä OHI, mutta emme koskaan kiertäneet reittiä, joten päätimme syksyn edetessä korjata asian. Tällä viikolla sitten lähdimme päiväksi Juupajoelle, klik, ystäväpariskunnan kanssa. Laskeuduimme parkkipaikalta toista sataa porrasta alas jokiuoman reunalle,

josta matka jatkui eteen päin siltoja,

polkuja

ja pitkospuita pitkin.

Reitin varrelle oli valmistettu useita sammaleella päällystettyjä hahmoja: Peikkoja,

pöllöjä,

tai muita eläimiä.

Pärjäsimme lenkkikengillä vaikka jossain paikassa olikin aika märkää. Kävelysauvoista oli hyvä apu jyrkissä, juurakoiden peittämissä rinteissä. Vettä joessa oli vähän, jonain toisena vuodenaikana reitti olisi kosken kuohuineen taas ihan erilainen. Joen yli oli rojahtanut paljon vanhoja puita.

Rotkon pohjalla kaikki liikenteen äänet katosivat, oli helppo kuulla syksyn keltaisten lehtien putoavan maahan. Vahva sammalmatto peitti rinteitä ja lahopuiden runkoja tässä satumetsässä.

Kun kierros oli tehty, lähdimme syömään pieneen lounasravintolaan, Koskikahvilaan, jonka bongasin netistä jo aiemmin. Erittäin herkullinen, edullinen kotiruokapaikka – suosittelen lämpimästi!

Näin tuo viheliäinen korona saa onneksi jotain hyvääkin aikaan – lähimatkailusta on tullut uusi trendi.

Kategoria(t): Matkat | Avainsanat: , | Kommentoi

Maahumala

Yksi tämän mummon puutarhanhoidon suurimmista virheistä – ellei peräti suurin – on se, että siirsin tontille parikymmentä vuotta sitten maahumalaa. Onhan siinä nätti kukka ja leviäähän se kivasti maata peittämään, mutta nyt se on vallannut pihan ja puutarhan miltei jokaisen sopukan. Sitä ei pitele katekangas eikä tiilet

joiden yli se kesän mittaan näppärästi jopa yli metrin mittaiset lonkeronsa kasvattaa. Kasvimaan reunalla on pitkä rivistö kuunliljaa, edes se ei pysty vastustamaan tuota salakavalaa luikertelijaa. Levitimme osalle maata kesäksi mansikkakankaan rikkaruohoja tuhoamaan ja hyvin se muuten toimikin, mutta katsokaapas tätä:

Mustan katteen alla muut rikkakasvit ovat kuolleet, mutta maahumala on luikerrellut etsien sopivaa rakoa putkahtaa päivänvaloon.

Minulle riitti, tunnustan: Hävisin. Taistelu on loppunut. Kitkemisen jälkeen isäntä pehmensi ”myyrällä” maan

ja asetimme puhtaalle alueelle kasvulaatikon.

Myöhemmin laitamme viereen toisen samanmoisen, mutta sitä en tiedä, mitä keskialueelle tulee vai tuleeo mitään. Nyt on vaan osattava luopua, vähentää työmäärää ja jarruttaa vauhtia. Kauniit laattapolut

ja suuren hyötymaan kukkaloisto

ovat vain muistoja, ihania sellaisia. Tässä Kotipuutarha-lehdessäkin, kahdeksan vuotta sitten:

Kuunliljat maahumaloineen kasvimaan oikeassa laidassa saavat häädön ensi kesänä, kunhan niiden alle istutetut sipulikukat ehtivät kukkia. Niistä osa täytyy säästää, mutta muuten nurmikko saa levitä rauhassa kasvulaatikoihin saakka. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun muistelen episodia vuosien takaa: Joku oli laittanut Faceen ilmoituksen, että antaa muutaman ylimääräisen tupsun maahumalaa halukkaille. Noista tupsuista tuli ihan riita, että kuka saa ja kuinka monta! Voi hyvänen aika. Jos voisin siirtää aikaa taakse päin, en kuuna päivänä olisi hakenut navetan seinustalta tuota sinikukkaista kasvia, vaikka äitini kuinka olisi suositellut. Meiltä sitä riittää vaikka kaikille halukkaille.

Kategoria(t): Perennat | 2 kommenttia

Sakokaivon kunnostus

Asumme taajaman ulkopuolella eikä meillä ole mahdollisuutta liittyä kunnalliseen jätevesijärjestelmään. Asia on hoidettu säädösten mukaisesti kahdella kaksiosaisella sakokaivolla sekä imeytyskentällä, mutta vuosien varrella jälkimmäinen sakokaivo oli mielestämme pikkuhiljaa noussut maasta. Huomasimme sen siitä, että naamioinniksi rakentamamme laudoitus ei enää sopinut paikoilleen, vaikka korjasimmekin sitä muutaman kerran.

Vaarana oli tietenkin se, että putki pompsahtaa irti kaivosta, asialle täytyi siis tehdä jotain. Työ tuntui etukäteen todella ikävältä ja suurelta, mutta kun Jussi-ystävä kävi toteamassa, että varsinainen kaivo ei ollutkaan noussut vaan vain kaulus, tilanne näytti jo huomattavasti helpommalta. Pari viikkoa sitten Matti tuli kaivurinsa kanssa meille ja kyllä homma hoitui näppärästi!

Miten koneella voikaan ottaa noin varovasti ja taitavasti kaivon ympäriltä hiekkaa! Ei ollut vaaraa, että kaulus kaatuisi, vaikka se olikin noussut jo miltei kokonaan pois paikoiltaan. Kaikki kuusi ruuvia, joilla se aikoinaan oli kiinnitetty kaivoon, olivat katkenneet – varmaan ruostuneet. Kun liitoskohta oli harjattu puhtaaksi, kaulus kiinnitettiin tukevasti täkkipulteilla ja ympärille laitettiin solumuovisuojus (teltan makuualusta) suojaamaan sitä, että routainen maa ei osuisi kaulukseen lainkaan.

Lisäavuksi vielä styroxlevy

sitten olikin jo aika täyttää kuoppa. Kun katselin, miten Matti koneen kauhalla tasoitteli hiekkaa millintarkasti, sanoin, että taitaisin uskaltaa vaikka loikoilla maassa ja hän silittäisi poskeani kauhalla – niin tarkkaa ja varmaa tuo työ näytti olevan.

Lopuksi kauhallinen mursketta katekankaan päälle ja homma oli valmis.

Nyt voidaan huokaista helpotuksesta: Etukäteen pelätty työ sujuikin tosi nopsaan, jo aamukahville se oli valmis. Suuret kiitokset työnsä osaavalle Matille!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Kukkapenkkejä tai sitten ei

Talomme on loivassa peltorinteessä, joten jouduimme pengertämään aikoinaan pihaa tasaisen alueen lisäämiseksi. Tuohon rinteeseen istutimme vuorenkilpeä ja kivikkokasveja,

tasaiselle yläreunalle muodostui vuosien saatossa kukkapenkki.

Myöhemmin ajattelin muuttaa alueen helppohoitoisemmaksi, joten perennat hävitettiin muutama vuosi sitten ja tilalle istutettiin kukkivia pensaita, joiden juuristoon kuitenkin levisi juolavehnä ja millä sen pois saat! Eli ei onnistunut ideani helpommasta hoidosta mutta joku rajakasvi rinteessä kuitenkin pitäisi olla. Kesällä esikoinen – toiveeni mukaan – kaivoi koneellaan pensaat pois ja multaan istutettiin tämän mummon viimeinen vaihtoehto: Vuorenkilvet. Ne ovat niin peittäviä, että jopa rikkakasvit kuolevat.

Nyt olen tyytyväinen. Joka kerta, kun katson olohuoneen ikkunasta järvimaisemaa ja peltoja, huokaan onnellisena: Vuorenkilvet voivat hyvin ja mummon mieli on iloinen. Ei tuohon väliin tarvita mitään muuta. Satoi tai paistoi – aina yhtä kaunista.

Meillä on jäljellä vain yksi laaja kukkamaa, tulotien varrella. Sitä yritän hoitaa niin, että suuria myllerryksiä ei tarvittaisi. Elokuussa kaivoimme isännän kanssa pois muutamat holtittomasti leviävät lajikkeet ja siirsimme järven puolelta tilalle pionit ja jokusen kuunliljan.

Päivänliljoja ja syysleimuja – kaikkea riittää ja kun niitä jakaa, niin on jo liikaakin. Hanhikki on varma syksyn ilopilkku, vaikka monet sitä vihaavatkin.

Tämän syksyn kaunein kukkija tuolla alueella on kuitenkin syyshortensia.

Vielä odotellaan syysastereita, sitten on tämän vuoden kukkaloisto nähty ja rauhoitutaan syksyn tunnelmiin. Jumppakausikin on jo alkanut koululla ja vesijumppa kutsuu meitä isännän kanssa viikottain. Nyt on taas aikaa itsellekin!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Kommentoi

Puolukka-sipulihillo

Seija-ystäväni oli saanut tämän vinkin kaveriltaan ja kertoi siitä minullekin. Kannattaa kuulemma kokeilla ja niin kokeiltiin! Uusia marjoja en enää lähtenyt keräämään vaan otin pakasteesta, sipuleitakin oli vielä syksyn sadosta jäljellä. Ohje on yksinkertainen:

Litran verran puolukoita, puoli litraa sipulisilppua ja puoli kiloa hillosokeria. Freesaa sipulit vesitilkassa pehmeiksi, lisää puolukoihin.

Jatka hillosokerin kanssa kuten paketin kyljessä neuvotaan, keittele reilu 10 minuuttia.

Isäntäkin tykkäsi, pääruuan kanssa varmaan parhaiten sopivaa. Katselin netistä, että monen ohjeen mukaan sipulia tulee saman verran kuin puolukkaa, mutta meille tämä puolikas sipulimäärä sopi kyllä oikein hyvin. Lopputulos on jännä: sipuli ei oikeastaan maistu tunnistettavasti mutta antaa kuitenkin makua. Mielestäni tämä on hyvä pääruuan lisäke, en laittaisi sitä kääretorttuun enkä aamupuuroon!

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , | Kommentoi

Puolukkaa ja sieniä,

niitä riittää tänä syksynä. Ei tiedä, mihin jalkansa asettaisi, niin täynnä mättäät ovat puolukoita.

Olemme keränneet monen monta ämpärillistä, nuorisollekin.

Tässä mukana on vahvistuksena isännän sisko, joka vuosikymmenien jälkeen pääsi pitkästä aikaa puolukkametsään.

Tuolla reissulla bongasimme myös metson, joka tepasteli mökkitiellä.

Karpalotkin alkavat jo kypsyä

ja sieniä riittää ja riittää. Tatteja on jo tarpeeksi, niitä en enää halua kerätä, mutta ensiluokkaisia karva- ja haaparouskuja on metsissä yllin kyllin. Vuosi sitten sieniä ei löytynyt juuri ollenkaan, nyt vaikka kuinka päätämme, että emme kerää enää paljoa, niin joka reissulta on pari ämpärillistä perattavaa.

Olen suolannut osan, tatit on kypsytetty pannulla omassa liemessään ja pakastettu, rouskujakin olen pakastanut. Mutta sitten tämän hetken hitti: En ole ikinä ennen tehnyt sienisalaattia juuri keitetyistä haapa- ja karvarouskuista ja voi miten hyvää se on! Sienet pilkotaan sipulin kanssa, sopivasti suolaa sekä vatkattua kermaa ja pari tippaa etikkaa. Nam nam… leivän päälläkin se on ihanaa. Ja juuri tuon herkullisen sienisalaatin vuoksi olemmekin antaneet itsellemme luvan lähteä muutaman kerran viikossa pienelle sieniretkelle, vaikka muuten on kerättykin jo ihan tarpeeksi, liikaakin. Mutta jääkaapissa pitää olla koko ajan sienisalaattia siihen saakka, kuinnes pakkaset tekevät lopun herkuttelustamme.

Eilen, juuri ennen auringon laskua, lähdin vielä etsimään kehnäsieniä, joihin tutustuin vasta muutama vuosi sitten. Tiedän kehnäsienipaikan, jossa nämä hiukan myöhemmin ilmestyvät, helmiäisenhohtoiset sienet kasvavat ja olihan niitä jo miltei ämpärillinen. Kolmen tähden sieniä nämäkin!

Metsässä liikkuminen on yksinkertaisesti upeaa. Jo vuosi sitten kirjoitin tännekin, klik, kuinka mahtavaa on kuulla lehtien putoavan metsäpolulle. Yllätyin aika lailla, kun Keuruun uusi kaupunginjohtaja ajattelee juuri samalla tavalla!

Lopuksi viimekertaisen puolukkaretken kaunein näkymä. Tämä on luonnon taidetta, jos mikä!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Nachovuoka meilläkin

Meikämummu yrittää silloin tällöin seurata uusia ruokatuulia mutta kun eteen sattui nimi nachopelti, olin aivan hukassa. Piti tietenkin alkaa tutkia, mistä oikein oli kysymys ja selvisihän se: Uunivuuan pohjalle maissilastuja, päälle ruskistettua ja maustettua jauhelihaa, sitten ”kaikenlaisia texmex-mausteita ja -kastikkeita” ja lopuksi juustoraaste. Tuo texmexmaustaminen tuntui aika vieraalta ja kun tarpeeksi tutkin netin uumenia, löysin mummunkin järkeen käyviä seoksia. Meillä tehtiin venetsialais-iltana näin:

Uunivuokaan leivinpaperi ja sille maissilastut. Sitten ruskistettu jauheliha-sipuliseos, punaista tacokastiketta purkista, taco original maustetta pussista ja kaksi purkillista Koskenlaskija Cheddar ruoka- ja dippikastiketta. Lopuksi vielä reilusti juustoraastetta ja vuoka uuniin, 200 astetta ja vajaa puoli tuntia. Dippikastikkeen vuoksi paistos oli kiinteähköä, sitä pystyi syömään veitsellä ja haarukalla. En tiedä, oliko tämä sinne päinkään, mitä piti olla, mutta hyvää oli.

Jos meillä on nuorisoa lauantai-iltaisin, olen tehnyt usein jotain kivaa iltapalaa. Nachovuoka jää varmaan yhdeksi listalle, toinen illanistujaistarjoilu on jo muutaman kerran ollut tämä: Kirsikkatomaatteja, paprikaa, chorizoa ja halloumia. Päälle hiukan öljyä ja 200-asteiseen uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Tällaistakin oli kesällä,

ohje on mukaeltu vuokaan tehdystä lohivoileipäkakusta, klik, kun gluteenittomia paahtoleipiä meinasi jäädä vanhenemaan. Hyvin maistui! Ja nyt kun nämä kolme ovat täällä muistissa itsellenikin, niin varmaan jatkossakin tulevat lauantai-iltojen iloksi.

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Venetsialaiset

Viikonlopuksi ennustettiin ihanan kesäistä säätä ja mikä parasta, juuri silloin, kun pikkuväkikin oli tulossa viikonloppuvierailulle. Satoaika on parhaimmillaan, onneksi nuoretkin sen huomioivat. Sieniretkellä

pikkuväki bongasi rouskujen lisäksi kaksi upeaa kantarellikasvustoa, joiden ohi mummi porhalsi ihan tuosta vaan. Näin se polvi ”pojasta paranee”!

Kasvimaalta nostettiin porkkanat

sekä viimeiset pavut

ja sunnuntaina nuoret keräsivät monta ämpärillistä aronioita, joita – poikkeuksellisesti – jouduimme suojaamaan linnuilta, kunnes poimijat saapuisivat. Yleensä ei ole ollut ongelmia – pensaitahan on lähes 20 – mutta nyt satojen naakkojen parvi aikoi tyhjentää kaiken.

Koska kyseessä oli elokuun viimeinen viikonloppu, ajattelin yllättää vierailijat ja järjestää vielä yhden muiston tämän kesän muistolaatikkoon: Venetsialaiset. Meillä juhlaan kuuluivat valorinksut ja kynttilät, joita isännän kanssa asetttelimme vanhan talon lasikuistille.

Pihallakin roihusi tuli

ja tietenkin tärkeä osansa oli myös herkuttelulla.

Ilta jatkui lämpimänä ja tyynenä, joten päätimme polttaa risukokon, jota kesän mittaan on kerätty nuotiopaikalle.

Mummin lisäksi lapset kuvasivat ahkerasti nuotion eri vaiheita.

Mutta vasta yhdeksän paikkeilla oli tarpeeksi hämärää tunnelmointiin.

Kyllä maistui punaherukkavispipuuro tällaisten tähtien alla!

Oli kyllä mahtavaa, että juuri tälle viikonlopulle osui niin kaunis sää. Mummo jatkaa nyt yksin sienestystä ja puolukoiden keräillyä, pappa kulkee viereisessä metsikössä raivaussahansa kanssa.

Syksy on saapunut.

Kategoria(t): Pikkuväen kanssa | Avainsanat: , , , | 4 kommenttia

Vanhan talon pihapiirissä

ei montaa kukkapenkkiä ole – eikä tule. Tämän tein jo pari vuotta sitten vaahteran kannon ympärille äidin aikaisista kukista: Valkoinen syysleimu,

päivänliljat, illakot ja päivänkakkarat

sekä vanha neilikkaruusu.

Tuon alueen toisessa reunassa on kaikista vanhin muisto talon asukkaista: Piilipuu, joka liki parisataa vuotta sitten kasvoi aivan talon seinustalla. Tarinan mukaan se oli vuonna 1861 talossa murhatun lukkari Saxbergin lempipuu, jonka oksasta ehdin viime hetkillä kasvattaa uuden alun ennen vanhan puun lopullista lahoamista. Kuvassa tuo salavalaji seisoo parimetrisenä ja tuettuna taustalla.

Keskellä pihaa on valopylväs, jonka juurella on ollut viime vuodet pallotuija. Se sai lähdön keväällä kun ajattelin uusia senkin alueen vanhan ajan perennoille. Alkukesästä mulloksella oli vain kesäkukkia,

mutta syksymmällä kaivoimme nurmikon pois ja reunustimme multa-alueen katekankaalla, joka levitettiin ympärillekin rikkaruohoja estämään.

Mullan ulkopuolelta päällystimme kankaan soralla ja pitihän alue – ainakin nyt syksystä – rajata verkolla kanojen vuoksi. Kyllä ne olisivatkin olleet innoissaan, kun lähistölle on ilmaantunut ihana, pehmeä multapaikka, josta voi kuoputtaa kaikki sinne istutetut perennat pois.

Katsotaan, mikä menestyy, mutta nyt tuossa pyöreässä multa-alueessa on kasvamassa kultapalloa, tiikerililjoja, syysleimuja, lehtosinilatvaa, palavaa rakkautta, tummansinistä ukonhattua, pikkusydäntä ja äidin vanhoja esikoita. Keltasauramoa en vielä muistanut sinne istuttaa, mutta sitäkin meiltä löytyy.

Museotalon toisella seinustalla on upea lumipalloheisi

ja toiselle seinustalle äiti istutti muinoin vaaleanpunaista juhannusruusua. Se levisi aivan mahdottomasti joka suuntaan. Kaunishan se oli,

mutta kun jänikset alkoivat muutama vuosi sitten popsia tuotakin kasvustoa niin, että yhtään kukkaa ei ole tullut useaan vuoteen, päätin, että ruusu saa lähteä. Helposti se kävi esikoisen kaivinkoneella!

Tilalle siirrettiin uuteen multaan pihan perältä talon vanhaa valkokukkaista juhannusruusua, luulenpa että se on muutenkin sopivampi tähän paikkaan jo värinsäkin vuoksi. Helteestä huolimatta saimme hennot taimet pysymään hengissä ja kun välit on toistaiseksi suljettu vanhoilla kattotiilillä, eivät kanatkaan mene tuonne kuopimaan.

Talveksi laitamme jänisverkon, se on helppo homma näin pienelle alueelle asentaa. Täytyy muutenkin pitää huoli siitä, että kasvusto ei leviä liiaksi eikä varsinkaan seinustaa kohti.

Kun kaivoimme valopylvään luona, sanoin isännälle, että tämä on sitten viimeinen kukkapenkki joka meillä tehdään, mutta vähän epäilevästi minua kyllä siinä katseltiin. Saa nähdä!

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kasvaa kuin sienet sateella,

niinhän sitä sanotaan. Sateen tauotessa mekin olemme muutaman kerran lähteneet korien kanssa metsään. Keväällä ihmettelin korvsienien määrää,

nyt ihmetellään herkkutatteja, joita putkahtelee runsaasti esiin metsäpolkujen varsilla. Ennen en ole niitä löytänytkään, ainakaan montaa.

Suloisia pullukoita, ei madon matoa. Olen aivan hurmioitunut!

Varsinaista kantarellipaikkaa meillä ei ole tiedossa, mutta aina jokunen löytyy matkan varrelta.

Viimeksi sen verran, että paistoimme herkulliset kantarellimunakkaat.

Kärpässienten väriloisto ihastuttaa, metsässä on niin kaunista. Sinne tekee mieli lähteä vaikka joka päivä.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Yllätys perunamaalla

Keväällä laitoimme varsinaisen perunamaan lisäksi kasvimaan reunaan hiukan varhaisperunaa, Timoa ja Tammiston aikaista. Timo on jo syöty, mutta Hankkijan vuonna 1930 jalostamaa Tammiston aikaista olemme säästäneet, sillä se on vanha erikoisperuna, jota meillä on aina ollut kasvussa. Sitä ei siis saa hävittää, koskaan. Siksi sitä kasvatetaankin eri alueella ja pienessä määrässä.

Kun huomasin yhdessä perunassa syöntijälkiä, tuli mieleen kaamea ajatus: Entä jos myyrät pistävätkin poskeensa meidän Tammiston? Loppuviikolla lähdin tarkistamaan asian ja se tapahtui kyllä viime hetkellä, sillä putosin nilkkoja myöten myyränkoloon. Varsia ei perunoissa juurikaan enää ollut, mutta pyöreitä reikiä mullassa senkin edestä. Onneksi sain pelastettua litran verran tuota harvinaista lajia, nyt se odottaa jääkaapissa kellarin kylmenemistä. Kun jänikset syövät talvella omppopuita, vadelmia ja jopa karviaisen ja kesällä rastaat vaanivat marjasatoa, niin eikö se jo riitä! Pitääkö vielä maan altakin tulla varkaita? Onneksi meillä on toisinaan näkynyt vieras kissa, joka innoissaan vaanii myyriä ja hiiriä. Omaa kissaa en enää – pikkuväen toivomuksesta huolimatta – halua ottaa, mutta tuollainen leasing-katti on kyllä oikein passeli.

Ja onhan tässä taas ollut jotain hauskaakin, retki Keurusselälle siipirataslaivalla. Sydänyhdistyksen tarjoama risteily oli mukavan leppoisa.

Keskusaukiolla oli lauantaina ”Syödään yhdessä” -tapahtuma,

jonka aloitti Arja Korisevan esiintyminen. Pitkästä aikaa sai kuulla live-musiikkia!

Kasvimaaltakin löytyy ilon aihe: Pensaspavut

tuottavat valtavasti,

olen kiehauttanut ja pakastanut jo lähes kolme ämpärillistä.

Meillä tykätään kovasti pekonipavuista.

Koko kesän ajan olemme kuunnelleet kahden kurjen ääniä, niillä on pesä jossain rantapellolla. Nyt kaksi poikastakin ovat jo mukana aamuruokailuissa ja -konsertissa. Vihreä verkko rannassa on joutsenien aita: Vanhemmat viiden poikasensa kanssa nousisivat järvestä muuten ruokailemaan pellolle muutaman kerran päivässä. Se ei olisi ongelma, mutta se on, että ne kakkivat rantaan mennen tullen. Nyt ne ilmeisesti ovat löytäneet uuden polun, mistä kulkea ravintolaansa, eli toimii oikein hyvin. Paitsi on ruma katsella!

Mekin nautimme aamukahvit miltei pari kuukautta joka päivä ulkona, maisemaa ihaillen ja kurkia kuunnellen. Olikohan tämä viime viikon perjantai sitten se viimeinen ulkoistettu kahvitteluhetki?

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Navetan takana

on ollut aikamoinen heinäpusikko: Pujoa, nokkosta, horsmaa, vadelmaa ja takiaista. Joskus isäntä niittää sen, mutta yleensä vasta talven lumet painavat kasvuston maahan.

Nyt kun olemme kunnostaneet rakennusta ja kauniit kattoikkunatkin ovat takaisin entisillä paikoillaan,

piti jo vihdoin alkaa miettiä takaseinää. Ensimmäinen työ oli raivata alue puskista, jotka olivat liki kaksimetrisiä

ja voi miten kamala seinä sieltä takaa paljastui!

No olihan sen huono kunto tiedossa, mutta silti oli järkytys herätä todellisuuteen. Tilanne johtuu siitä, että katolla ei ole ikuisuuksiin ollut räystäskouruja, jotka asennettiin vasta joitakin vuosia sitten. Valuvat sadevedet ovat pilanneet seinän ja tiivis kasvusto on pitänyt huolen lopusta tuhosta.

Mutta meillä on onneksi edelleen varastossa tuulen kaatamista puista sahautettua lautaa, jolla korjataan syksymmällä tämäkin seinusta. Sitä ennen piti varmistaa, että jatkossa seinän viereen ei enää kasva vatukoita. Esikoinen otti esiin traktorinsa, jonka etukuormaajalla maa kuoriutui näppärästi juurakoista.

Kun aivan seinän vierestäkin oli nokkoset poistettu lapiolla, seinustalle levitettiin suikale rakennusmuovia ja sen päälle mursketta

joka tasoitettiin haravalla.

Lopputarkastus piti tetenkin myös suorittaa: Hyvä tuli, kiitos!

Maaliruiskulla esikoinen hoiteli hyväkuntoiset alueet, mutta lahojen paikkojen uusiminen ja maalaaminen jäivät vielä syksymmälle.

Viikon alussa oli nimittäin aika halata ja kiitoksien sekä onnentoivotusten kera hyvästellä ahkera auttaja kahdeksi vuodeksi uuteen työhaasteeseen Kemin biotuotetehtaalle. ”Eväsreppuun” pakattiin äidin tuoretta leipää ja munia sekä paljon lämpimiä ajatuksia. Hyvää matkaa!

On meillä vuosien varrella toki totuttu siihen, että nuorten työt ja matkat saattavat olla eri puolilla maapalloakin, mutta kun meille vanhoille karttuu ikää ja terveysongelmia, tuntuu joskus pelottavalta se, että ”turvajoukot” ovat kaukana. Kaipa johtuu juuri näistä surumielisistä ajatuksistani se, että korvamatona soi kulkurin iltatähti , vaikka sanoissa ei olekaan mitään yhteyttä nykytilaanteeseen. Hyvää vointia teille ja meille kaikille!

Kategoria(t): Navetan remontti, Sekalaista | Avainsanat: , , | Kommentoi

Navetan kattoikkunat

1930-luvulla rakennetun navetan vintille toivat aikoinaan valoa kattoon sijoitetut kauniit ikkunat. Muistan, kun lapsena kiipesin heinänteon jälkeen tuoksuvaan heinäkasaan, kaivoin itselleni pienen pesäkuopan ikkunan eteen ja kirjoitin päiväkirjaani tuossa idyllisessä paikassa.

Mutta parikymmentä vuotta sitten ikkunoiden vierestä alkoi sadevesi vuotaa navettaan. Asiaa yritettiin korjata useampaan kertaan, lopuksi ei auttanut muu kuin purkaa nuo kaksi ikkunaa pois. Tiiliä onneksi oli runsaasti tallessa.

Nyt kun museotalo ja vanha puoli ovat molemmat kunnostettuja, minun tuli ikävä noita kauniita ikkunoita, jotka oli pantu talteen navetan vintille. No, ne olivat aivan liian lahot,

mutta onneksi puuseppä sai niistä hyvin mallin ja toiveeni alkoi kevätpuolella pikkuhiljaa toteutua. Korjaukseen saatiin hyviä vinkkejä myös Matti-mestarilta ja niin taitava Jukka-timpuri kiipesi vintille. Tästä se lähtee!

Avuksi vuokrattiin nosturi, eikä kanatarhan väki ollut siitä moksiskaan. Ihan kuin olisivat tottuneet tuollaisen laitteen liitelyyn kanatarhan yllä!

Aluskate niitattiin paikoilleen tukevien kakkosnelosten varaan rakennettuun kehikkoon. Kyllä kestää kovatkin tuulet ja lumien painot! Sivuille laudoitus ja rimat, oli niissäkin mittaamista ja sahaamista – vinohan tuo paikka on kaikkinensa. Ikkunaa ympäröivät laudatkin sahattiin kaareviksi ja rimotus taas sen mukaisesti. Osat maalattiin heinäladossa, että katolla ei pensseleitä enää tarvittaisi. Markon tekemät pellit viimeistelevät tiiviyden ja voi miten kaunis siitä tuli!

Jotenkin tuntui siltä, että isä ja äiti, jotka aikoinaan ahkeroivat navetalla, olivat koko ajan läsnä iloitsemassa kanssani. Vielä todemmaksi tuo tunne itselläni tuli, kun kuuntelin kahta haarapääskyä, jotka kaiken aikaa liversivät tuuliviirin päällä Jukan työtä seuraten. Terveiset tähtien takaa!

Vielä puuttuu toinen ikkuna, sitten pihapiiri tuohonkin suuntaan on kunnostettu. Nuo puiset aputikkaat jäivät odottamaan narunsa kanssa ensi viikkoa.

Esikoinen käytti hyväkseen nosturia ja maalasi osan navetan takaseinää sekä päätyseinän, mutta ikkuna todettiin liian lahoksi. Sen korjaus jää syksymmälle – onneksi huomattiin ajoissa. Silloin uusitaan myös räystään ja takaseinien pahimpia laholautoja.

Kun vein porukalle aamukahvia, istahdin hetkeksi vanhan puolen itäpäätyyn elokuun aurinkoon.

Muistot valtasivat mielen: Tässä isäkin usein aamusella istui ja katseli puutarhaa,

jonka yli 80-vuotias käkkyräinen omenapuu edelleen tuottaa satoa.

Hänen äitinsä ja mummonsa, isomummonsakin sekä hänen isänsä – kaikkien askelten kaiut voi kuulla, jos oikein keskittyy. Ehkä meidänkin askeltemme kaiku kuuluu vielä seuraavalle sukupolvelle ja jos he eivät sitä kuule, niin ainakin jälkeemme jäävät kunnostetut rakennukset ja hoidettu pihapiiri.

Kategoria(t): Navetan remontti | Avainsanat: , | Kommentoi