Ensimmäinen kevättyö?

Lunta ei juurikaan ole, joten pihalla voisi vaikka haravoida.

No, se ei ole tärkeää, mutta kasvimaan reunaan törröttämään jääneet kuunliljojen kukintojen varret häiritsivät silmää melkoisesti. Lumen piti peittää ne, mutta eipä peittänyt! Maa oli hiukan kohmeessa ja varret katkesivat napsahtaen, ilman sakseja tai leikkureita. Helppo homma, vaikka  rivistö olikin yli 20 metriä pitkä.

Talven kausivalotkin päätin kerätä pois, nyt sekin oli helppoa. Normaalisti työ olisi jäänyt lumipeitteen vuoksi kevääseen. Ehkä tämä varhainen poiskorjaus säästää myös itse valoja.

 

Näin vuoden alussa on jouluherkkujen jälkeen aina ekstra-intoa liikuntaan. Vesijumppaan olisi päästävä ainakin kerran viikossa ja mielellään  myös uimaan, Keuruun mahtavaan uimahalliin. Seitsemänkymppiset voivat ostaa vuodeksi 60 euroa maksavan kortin, jolla voi käydä vaikka päivittäin uimassa. Ohjausmaksu vesijumppaan on lisäksi 1,50 kerta. Viime ja edellliselläkin viikolla olin kaksi kertaa vesijumpassa ja kolmannella uimareissulla, isännän kanssa, oli vaihteeksi aikaa uida kilometri sillä välin, kun isäntä hierotti itseään lämpimän monitoimialtaan suihkuissa. Joka käynnillä pulahdan pari kertaa 10-asteiseen kylmäaltaaseen, se piristää kummasti.

Viikottain on jo syyskaudella alkanut kansalaisopiston kevytjumppa, 45 minuuttia kerrallaan. Sinnekin yritän päästä aina kun on vain mahdollista, sillä se on tosi mukavaa. Kiitos ohjaajille! Isäntä parantaa samaan aikaan ystävänsä kanssa maailmaa ABC:n kahvilassa, tärkeä ”kerho” sekin 🙂

On vaan yritettävä pitää jonkinmoista kuntoa yllä, sillä hiihtämään ei pääse ja hyötyliikunnan puutarhahommat ovat – siementilauksista huolimatta – vasta ajatuksina jossain tuolla korvien välissä.

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Joulukortit

Marraskuun postilakko muutti varmaan monen ajatuksia joulukorttien lähettämisestä, mutta kun se kuitenkin ajallaan loppui, ajattelin minäkin kokeilla, jos tämä vanha perinne ehtisi ajoissa jouluksi. En tiedä miten omien korttieni kohdalla kävi, mutta mukava oli jälleen saada kauniita joulutervehdyksiä ystäviltä!

 

Meillä kortit asetellaan sinitarralla keittiön kaapin oveen, josta niitä on hauska katsella koko joulun ajan. Siinä sitten pikkuväkikin etsii, sattuuko olla kahta samanlaista tai mikä on heidän suosikkikuvansa.

Kauniita ovat kaikki, mutta tässä muutama suosikki: Kanalan väki oli mielessä Liisalla, jonka perheeltä saimme tämän kivan kortin. Juuri samanlaiset kaariaukot ovat meilläkin munintapesissä!

 

Tässä Anjan kortissa on ihanan  jouluinen tunnelma!

Kelloniemestä tuli tämä ihastuttava, itse tehty kortti.

Ja tämän kortin maisemaan voi uppoutua, melkein  tunnen entisen Lilli-koiramme pehmeän turkin… Pikkusiskolle siitä kiitos!

Vuosien varrella korttilaatikko on täyttynyt ja uusikin jo pullistelee. Moni laittaa joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen, hyvä niin. Itse olen kuitenkin ajatellut, että vaikka niihinkin lahjoitan, korttiperinne – ainakin pienimuotoisesti – säilyy. Tekstiviestit ja some-päivitykset ovat nykyaikaa, mutta korttien muisto pysyy iät ja ajat. Kiitos niistä!

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: | Kommentoi

Vuosi 2019

Tammikuussa oli paljon lunta, metsätuhoja korjataan vieläkin. Pakkanen paukkui ja kotipelloillakin oli jo hiihtolatu.

Helmikuussa lunta tuli vain lisää ja vanha riihi sortui. Siementilaukset saapuivat.

Maaliskuussa ihmettelimme jänistuhoja ja siirryimme nykyaikaan: Taloon tuli maalämpö.

Huhtikuussa vietimme puutarhamummun seitsemänkymppisiä Riikassa ja heitimme talviturkin kotilahteen, jäiden sekaan.

Toukokuussa raivailtiin riihen jäänteitä, siistittiin perennapenkkien reunoja ja istutettiin pikkuväen kanssa varhaisperunoita. Museotalo siivottiin ja kesän ensimmäiset vieraat kirjoittivat nimensä vieraskirjaan. Lahnojakin pyydystettiin, esi-isien malliin.

Kesäkuussa varmistui, että se kamala, S-kirjaimella alkava sairaus, se mörkö, oli muuttanut meille. Ahdistus valtasi mielen kun ensimmäiset hoidot alkoivat.

Heinäkuussa oli jo aiemmin sovittu avoin puutarhapäivä. Väkeä kävi reilusti yli sata. Siivosimme viimeisen osan lapsuuskotini ullakosta ja suojasimme kasvimaan verkolla, sillä jänikset aikoivat tehdä selvää ihan kaikesta.

Elokuussa maalasimme isännän kanssa kotitalon. Perennoja jaettiin ja vellikello kunnostettiin. Samalla myös ladon seinästä uusittiin lahot laudat.

Syyskuussa mehustettiin omenoita, kerättiin sieniä ja juhlittiin isännän seitsenkymppisiä läheisten rakkaiden kanssa Rodoksella.

Lokakuussa alkoivat mörönkarkoitushoidot Jyväskylän sädesairaalassa. Joka arkipäivä, seuraavat pari kuukautta. Navetalla maalasin vielä muutaman seinän, kun sää oli sopivaa.

Marraskuussa kukkivat syysasterit ja ruska kaunisti maisemat. Lauri-enon siunaus oli lämminhenkinen tapahtuma.

Joulukuussa loppuivat sädehoidot ja oli aika rauhoittua. Toivotaan, että mörkö on kadonnut, toivotaan, että ahdistus ja pelko hellittävät. Vaikkakin: Ilman niitä elämä ei olisi elämää. Luottavaisina lähdemme kuitenkin isännän kanssa käsi kädessä tähän uuteen vuoteen, kiittäen ystäviä tuesta ja lämpimistä ajatuksista. Se aika, mitä tässä iässä on itse kullakin vielä jäljellä, pitää elää täysillä, jokaisesta päivästä nauttien. Se toive, minkä voi toteuttaa nyt, kannattaa toteuttaa, sillä huomenna tai ensi vuonna voi olla liian myöhäistä.

 

 

Kategoria(t): Sekalaista | 2 kommenttia

Talvesta ei tietoakaan…

Ilmaston lämpeneminen on tosiasia, ei kai sitä voi kiistää. Tämäkin jouluaika on ollut aika erikoinen sään suhteen.

Kun laitoimme  ennen joulua tonttukeinun paikoilleen, oli mukavan valkea maisema ja pakkastakin hiukan.

Lunta tuli lisääkin ja tonttu vaan kaunistui.

Käly otti kuvan Keuruun vanhasta kirkosta – joulumaisemaahan tämä on.

Ehdimme isännän kanssa käydä myös hiihtolenkillä.

Ennen uutta vuotta lähdimme hakemaan pikkurenkiä Tampereelta vesisateessa.

Kun pidettiin oikein kiirettä, saatiin aikaan jopa lumiukko mummolan pois sulavista lumista. Tiet muuttuivat aivan jäisiksi.

Mutta loppiaisena oli jälleen hiukan uutta lunta, juuri sen verran, että pikkuväki pystyi kokeilemaan hiihtämistä. Kylläpä pikkurenki onkin jo ison oloinen!

Pikkupiiallekin löydettiin sukset aitasta

ja juuri kolme vuotta täyttänyt pikkuisin piika opetteli tasapainoa oikeaoppisesti ilman sauvoja. Hienosti sujui, kun into oli niin kova!

Lumipallojakin syntyi. Talven parhaita leikkejä!

Mutta sitten tuli jälleen liian lämmintä. Miltei kaikki lumet ovat sulaneet ja sulavat tälläkin hetkellä vauhdikkaasti.

Jää kotilahdella oli jo 20 senttiä vahvaa, joten siellä saattoi kävellä. Nyt kaikkialla jään päällä on kuitenkin vettä ja lisää sataa. Miten kasvit kestävät? Paleltuvatko pullistuneet silmut helmikuussa vai tuleeko talvea enää lainkaan?

Sitä odotellessa saimme kuitenkin ihailla useana aamuna aamuruskon lisäksi

taivaalle muodostuneita pastellisävyisiä helmiäispilviä.

Helmiäispilvet

Niiden myötä: Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

helmiäispilvet

 

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Kommentoi

Jouluaikaan

Kynttilöiden hohde,

kuusen tuoksu,

joululaulut,

tapahtumat kirkossa.

Joulun herkut,

entiset sukupolvet,

joulun kukat,

 

lumihuntu.

Lintu,

joka muistuttaa meitä tapahtumasta (klik)  kuuden vuosikymmenen takaa.

Tämä joulu oli erilainen: Aattona meitä oli vain kolme, joulupäivänä viisi. Kynttilöiden valoa himmensivät varjot  hyvien ystävien terveydessä: Lämpimiä ajatuksia teille, joita nytkin ajattelen, suurella sydämellä. Kaikkea hyvää toivottaen. ❤ ❤ ❤

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , | Kommentoi

Tonttuilua

Viime viikolla uimahallilla ollessamme kysyi ohjaaja, onko meillä tien varressa keinuva tonttu, kun jossain kuulemma sellainen oli. No ei ollut, ei keinu muut kuin savesta poltetut piparit männyn oksilla…

Sitten aloin miettiä, että olisihan se  kivaa, jos meillä tosiaan olisi keinussa tonttu, kun joku sellaisen idean oli keksinyt. Ja siitä se sitten lähti.

Ensin piti hankkia tonttu. Kun se oli valmiina, isäntä etsi varastoista vanhaa lautaa, josta saataisiin keinu.

Minulla oli askartelutarpeissa juuri sopivaa narua ja juuri sopiva määrä, joten enää tarvittiin vähän mittauksia porausreikiä varten.

 

Suunnittelua ja mittauksen tarkennusta.. hyvin sujuu.

Mutta vielä oli sahattava muutama oksa männystä

ennen kuin tonttu pääsi kiikkumaan led-lyhtynsä kanssa. Nyt meillä sitten on kuin onkin tien varressa ohikulkijoiden iloksi tonttukeinu ja se on tosi iloinen asia. Kiitos, Heli, vinkistä! Lopulta kuulimme myös, että se toinen keinutonttu onkin melkein naapurissa, että saman tien varressa on nyt ainakin kaksi kiikuttelijaa.

Keinuva tonttu

Hyvää joulua, lämmintä joulumieltä, onnen tunteita ja rakkaita muistoja kaikille!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , | Kommentoi

Punasipulilisäke

Ravintoloissa on usein lisäkkeenä makeaa punasipulia, josta pidän todella paljon. Oma sipulisato onnistui yli odotusten, joten lähdin etsimään ohjetta tuon herkun valmistukseen. Yhdistelin reseptejä ristiin rastiin ja katsoin, mitä kaapista löytyi ja lopputulos oli kyllä todella hyvää. Tätä tehdään ainakin niin kauan kuin sipuleita riittää!

Makeat punasipulit

  • 2 isoa punasipulia
  • 1 dl valkoviinietikkaa
  • 1 dl sokeria
  • 1 tl suolaa
  • ½ dl rypsiöljyä

Kuori punasipulit ja viipaloi ohuiksi siivuiksi. Sekoita etikka, sokeri ja suola ja kuumenna, kunnes sokeri sulaa kokonaan. Kaada sipulisuikaleet  kuumaan liemeen ja sekoittele. Anna maustua 15 minuuttia, huuhtele kylmällä vedellä ja kaada sekaan  puolisen desiä rypsiöljyä. Sekoittele jälleen ja kaada purkkiin, jota säilytetään jääkaapissa. Ai että ovat hyviä!

 

Kategoria(t): Kokataan - Lisäkkeet, salaatit | Avainsanat: , | Kommentoi

Viikonlopun myyjäiskierros

Kun saamme vieraita toisilta paikkakunnilta, upeinta Keuruuta, mitä heille voimme näyttää, on junaradan takana oleva ”Vanha Keuruu”. Siellä on vanha pappila, joka nykyisin toimii ihanana ravintolana ”Pappilan pidot” ja kivinavetta, josta monien vaiheiden jälkeen on  saatu aikaan usean toimitilan sisällään pitävä, viihtyisä rakennus.  Muiden muassa Pappilan Taverna -niminen ravintola löytyy täältä.

Lauantaina tuolla alueella oli jälleen tapahtuma: Vanhan Keuruun Joulutori”. Myyntipisteitä oli pappilan aitoissa, pihalla sekä navetassa olevassa taidemuseossa. Ja väkeä riitti, tungokseen asti. Mekin isännän kanssa lähdimme kotinurkilta ”ihmisten ilmoille”, sillä aina tuollaisissa paikoissa tapaa tuttuja ja juttuseuraakin löytyy. Partiolaiset myivät herkullista riisipuuroa, jota mekin söimme hämyisessä aitassa. Hyvää oli! Sisätiloissa myytiin myös Mannilan tilan tuotteita mm. ruis- ja kaurajauhoja,

joita aiemminkin olimme ostaneet ja hyväksi todenneet. Nyt saa hiivaleipä jälleen herkullista väriä ja makua!

Se ihanin löytö oli kuitenkin ulkoteltassa, jossa oli myynnissä kauniita pajutöitä.

Olin huomannut ne jo FB:n esitteestä ja sanoin kotona isännälle, että tuollaisen possun minäkin haluaisin.

Mukaan tarttui myös suloinen, riippuva kori, jota ajattelin tonttujen asuinpaikaksi. Vanhukset jo kokeilivat sitä, mutta olivat liian painavia…

…ja sitten löysin vanhan talon joulutavaroista  sopivan tontun. Se onkin varsin puuhakas, nakuttelee tuossa jotain joululahjaa. Isäntä käski laittaa tuikun mukaan, että näkee puuhata paremmin!

Tämä pikkuväelle tarkoitettu joulujuttu löytyy nyt kuistin oven vierestä.

Kotimainen käsityö, kauniit muodot ja aidot materiaalit. Eipä muuta tarvitakaan kuin ideoita, ja niitä näytti tällä kojun pitäjällä olevan. Onnea jatkoon, Luontovakka,  toivottaa iloinen pajupossun omistaja.

Järjestöjen joulumyyjäiset olivat sunnuntaina yläasteen salissaja sinnekin täytyy vuosittain mennä – ainakin kahvittelemaan ja tuttuja tapaamaan. Tällä kertaa löysin herkullisen ruisleivän ja lusikkaleipien lisäksi ihanan, huovutetun hatun, joka väriltään sopi hienosti entisiin lapasiini, jotka neuloin vuosia, vuosia sitten.  Tuli oikein joulumieli!

Kategoria(t): Sekalaista | 2 kommenttia

Kentucky-kakku

Meidän perheen  joulukakku on ollut jo vuosia suklainen Sacherkakku, mutta tänä vuonna, kun syöjiä tulee vähemmän, päätin muuttaa perinnettä. Aivan loppuvaiheessa valmistan hyytelökakun tällä ohjeella ja nyt etukäteen tein pakkaseen vaihteeksi Kentucky-kakun. Tämän näyttävän kuivakakun ohjeen sain aikoinaan Anu-ystävältä, joka valmisti sitä tyttären lakkiaisiin. Kun ohje tulee tänne blogiin, niin jää sitten jälkipolvillekin helposti katsottavaksi!

Kentucky-kakku

  • 200 g voita
  • 4 dl sokeria
  • 3 munaa
  • 2½ dl maitoa
  • 6½ dl vehnäjauhoja
  • 100 g jauhettua mantelia
  • 1½ dl suklaarouhetta (tai rusinoita)
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 2 tl vaniljasokeria

Kuorrutus

  • 1 dl kermaa
  • 6 rkl voita
  • 2 rkl sokeria
  • 4 dl tomusokeria

Koristeeksi mantelilastuja

Vatkaa voi ja sokeri, lisää munat yksitellen voimakkaasti vatkaten. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne ja maito vuorotellen taikinaan. Kaada taikina voideltuun, jauhotettuun, isoon rengasvuokaan, tasoita pinta ja paista 175 asteessa noin tunti. (Ensimmäiset 20 minuuttia mielellään alalämmöllä, niin kuin muutkin kakut, jotka nousevat näin tasaisemmin.)

Kunoa kypsä kakku, anna jäähtyä. Valmista kuorrutus: Kiehauta kerma ja voi. Kuumenna sokeri kuivalla pannulla, kunnes se ruskistuu. Varo polttamasta sitä! Lisää kerma-voiseos sokeriin ja lopuksi tomusokeri. Vatkaa tasaiseksi. Kun kuorrutus on jäähtynyt jonkin aikaa, kaada se kakun päälle ja koristele mantelilastilla. Kakku on parhaimmillaan 2-3 päivän kuluttua.

En tiedä, kuinka tämä onnistuisi gluteenittomana, ehkä ihan hyvin. Taustan banaanikakku on kuitenkin gluteeniton – joulua sekin odottaa.

P.S. 21.12.2019

Hyvin onnistui gluteenittomanakin! Käytin Vilja-tuotteen jauhoja.

 

Kategoria(t): Kokataan - Makeat leivonnaiset | Avainsanat: , , | Kommentoi

Piparkakkutalo

Useana jouluna meillä on ollut pikkuväen iloksi piparitalo tai piparijoulukuusi, joiden muotit ovat olleet meillä jo parikymmentä vuotta. Kirpputorilla huomasin kuitenkin muumitalon muotit ja joulua hössöttävä mummi osti ne tietenkin, halvalla kun sai.

Ensin meillä leivottiin joulupiparit vanhalla, tutulla taikinalla, paraisten pipariohjeella. Ja aina, kun meillä pipareita leivotaan, taustalla soi tuttu ”piparinpaistajan laulu” eli tämä Mariah Careyn joulu-CD.

Sitten piti tarttua muumihaasteeseen ja pari päivää taakse päin leikkasin osat kaupan valmiista taikinasta, sillä kokemukseni mukaan ainakin paraisten piparitaikina on liian mureaa näihin hommiin. Noita pitkiä seiniä ei voinut liikuttaa, ne piti kaulita paperin päällä ja ikkunatkin kaivelin hammastikulla pois.

Koristelin osat ja kuivumisen jälkeen pyysin isäntää avuksi kokoamiseen. Eipä mennytkään niin kuin Strömsössä! Sulatin sokerin isoimmassa paistinpannussa, mutta seinäelementti oli liian korkea eikä mahtunutkaan sinne kastettavaksi. Kun valutin sulaa sokeria sivuille, se ehti kuivua ja kuuden seinän yhdessä pitäminen oli miltei mahdotonta, vaikka olinkin tehnyt maitotölkeistä mukamas muotin (joka tarttui sitten kiinni ja sai osaltaan osien irtoamisen aikaan). Kun valutin sulaa sokeria seiniin, ne paksunivat niin, että välillä oli leikattava saksilla turhaa leveyttä pois ja siinähän sitten mureni piparistakin osia usein. Mutta loppujen lopuksi talo on pystyssä ja valkoisella sokerikuorrutteella sai pahimmat virheet peittoon.

Jälkikäteen ajattelen, että olisiko ollut parempi piirtää piparipohjaan seinien paikat ja asettaan ne vain alapäästä kiinni paikoilleen, pystyt osat olisi sen jälkeen ehkä voinut vain hoitaa pursotuksella. Ja olisihan sekin ollut hyvä, että kaikki osat olisivat olleet kirppisostoksessa mukana – nyt vasta viime vaiheessa selvisi, että kuistin muotteja puuttui ja ilmeisesti pikku-Myykin oli kadoksissa. Mutta luulen silti, että jos tuo jouluun saakka pystyssä pysyy, niin pikkuväelle se kelpaa ja saattaa jopa herättää ihastustakin!

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Riihisen Marin Ville-poika

Kerroin aiemmin (klik) kotitalon historiaan liittyvän tarinan, joka ajoittui vuodelle 1897. Kertomus jäi siihen vaiheeseen, että Mari odotti vankilassa lasta ”herra jukolaiselle”.

Keväällä Marille, Keuruun taitavalle pitojen laittajalle, syntyi sitten kolmas lapsi. Poika sai nimekseen Ville. Ei ollut kultalusikka suussa tällä kuritushuoneessa syntyneellä pienokaisella, mutta jokainen on oman onnensa seppä ja niin Villestä kasvoikin ponteva mies, joka lopulta järjesteli maan asioita ihan eduskunnassa saakka. Wikipedia kertoo hänestä näin:

Vilhelm (Ville) Riihinen (30. 5 1898 Keuruu – 20. 2. 1974 Helsinki) oli suomalainen kansanedustaja, kirvesmies ja isännöitsijä.

Ville Riihisen äiti oli itsellinen Maria Vilhelmiina Riihinen. Hänen puolisonsa vuosina 1925–1945 oli Kerttu Maria Kaivosoja ja vuodesta 1946 Anna Elmina Lindberg. Hän työskenteli kuljetus- ja rakennustöissä Viipurissa, sanomalehti Työn toimittajana ja taloudenhoitajana Viipurissa, Viipurin työväenyhdistyksen taloudenhoitajana sekä Raittiustalo oy Koiton isännöitsijänä ja Raittiusyhdistys Koiton taloudenhoitajana Helsingissä 1957–1968.

Riihinen oli vankilassa poliittisista syistä 1918, 1925–1928, 1930–1934 ja 1939–1940. Hänet valittiin eduskuntaan Suomen kansan demokraattisen liiton edustajaksi Kymen läänin itäisestä vaalipiiristä vuosiksi 1945–1948 ja Kymen läänin vaalipiiristä vuosiksi 1948–1951.

Eipä taida olla muita eduskunnassa olleita, jotka olisivat syntyneet kuritushuoneessa!

Näiden tietojen lisäksi tulee vielä yksi, itseenikin liittyvä muisto. Nimittäin kun äitini tuli Keuruulle sodan jälkeen, hänen ensimmäinen työpaikkansa vuonna 1945 oli Osuuskaupan kahvila. Kun Villen eduskuntaan pääsyä juhlittiin, kahvilasta tilattiin täytekakku ja arvaatte varmaan, kuka sitä oli valmistamassa! Ei äiti silloin tiennyt, että hän tapaisi isäni ja tulisi lopulta emännäksi juuri sille tilalle, missä Mari kirveensä kanssa heilui.

Ja lopuksi vielä uudestaan vuonna 1898 muistiin kirjoitetun Pilli-Hermannin runon viimeiset säkeistöt ”elämänohjeiksi”:

”Välttäkää te poikaset kaikkein tyttöin paulat niin saatten itsellänne pitää terveet kaulat.

Elkää naiset uskoko tekään myöskään heitä vaikka valoja tekevät kuin viettelevät teitä.”

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Itsenäisyyspäivä

Kiitos, sotaveteraanit, ja hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Riihisen Marin tarina

Lapsuuskotini Könttäri on vanha käräjätalo. Sen seinät ja vanha käräjäpöytä ovat kuulleet monenlaisia, karmeitakin tarinoita, menneinä aikoina. Yksi niistä on Riihisen Marin tarina. Olen kuullut sitä kerrottavan jo lapsesta saakka, mutta vuosi sitten myös toimittaja Eine Joutsjoki kertoi  SuurKeuruun artikkelissaan yli sadan vuoden takaisista tapahtumista:

Kahden lapsen yksinhuoltaja Maria Riihinen oli syntynyt vuonna 1863. Hän toimi pitokokkina ja taitavana sellaisena häntä pyydettiin usein isojakin juhlia järjestämään. Syksyllä 1897 Maria eli Riihisen Mari, oli kutsuttu emännöimään Vihriälään, jossa samaan aikaan yöpyi myös asioitsija  Kaarlo Jukonen. Niin sitten kävi, että Mari alkoi odottaa lasta ja asiaa puitiin seuraavaksi Könttärin kevätkäräjillä, jossa Mari oli kokkaamassa. Kahvinkeiton lomassa Mari yritti vedota Jukosen antamaan naimalupaukseen, mutta turhaan. Silloin viimeisillään raskaana oleva kahvinkeittäjä otti oikeuden omiin käsiinsä ja päätti kostaa. Kun käräjätupa iltamyöhään tyhjeni, odotti hän lupauksensa pettänyttä miestä oven ulkopuolella kirveen kanssa. Asioitsija sai vähäisiä vammoja, Mari viiden vuoden vankilatuomion. Maria Riihisen poika syntyi 30.5 Hämeenlinnan kuritushuoneessa ja sai nimekseen Ville.

Kymmeniä vuosia sitten meiltä löytyi vuonna 1898 kirjoitettu, ilmeisesti klarinetin soittaja ja runoilija Pilli-Hermannin (klik)  laatima runo. Kuka lie sen paperille oli talteen kirjoittanut? Alkuperäinen on valitettavasti kadonnut, mutta jossain vaiheessa siitä oli onneksi otettu kopiot. Tässä Pilli-Hermannin, jonka sukuun minäkin kierryn, sen hetken tärkeistä asioista kirjoittaman runon ensimmäiset säkeistöt

ja tässä viimeiset.

Jotta runo olisi helpompi lukea, kirjoitan se tähän kaikkine virheineen:

Pilli-Hermannin runo vuodelta 1898

 Uusi keino keksitty kuin nyt kuulta saatii kuinka naiset Keuruhulla lapsenruokkoo vaatii.

Kirves pannaan niskalle jos ei konna maksa se kuin oli keskusteltu tavallinen taksa.

Riihisen Marin nimellä kutsutaan yhtä naista, joka koppasi kirvehellä Herraa jukolaista.

Se aamu oli onnetoin kuin rakkaus raukes turhaa ja Marin sydän levoitoin jos aikoi tehdä murhaa.

Asja oli itsestään käräjäpaikalla hirvee kuin Mari otti kätköstään aivotun lihakirveen

ja etsi ylös mokoman tuon viinin herran jukolan ja löi häntä kaulahan jonka joutunut oli paulahan.

Tässä on kosto sinulle ja todistus sen myötä, jos et maksa minulle näin itse käskit lyödä.

Mari vielä jutteli Herra jukolaista kuinka olet vietellyt jo monen äidin lasta.

Tuomarkin piti Marin työn hirveen kauhiana, vaikka oli ennen kuin henkivartijana.

Itsensä hän lukkosi könttärin ruokasaliin eikä enää uskaltanu kahvinkeitto Mariin.

Marin työ katsottiin aivan kauhijaksi, eipä enää päästäneetkään kahvin jauhajaksi.

Viideks vuodeks linnahan Mari tästä tuli, kihlakunnan päätös tämä vasta ehkä oli.

Empä tässä kummmankaan puolta pitää pyydä, tutkikoompa tuomarit onko Marin yksin syytä.

Välttäkää te poikaset kaikkein tyttöin paulat niin saatten itsellänne pitää terveet kaulat.

Elkää naiset uskoko tekään myöskään heitä vaikka valoja tekevät kuin viettelevät teitä.

Siinä on oppia yli sadan vuoden takaa myös nykypäivään!

Se, miksi Mari tuli nyt näin voimallisesti esiin meillä, johtuu siitä, että sain kotimuseoon Maria Riihisen puvun.  Aivan mahtavaa! Kiitos!

Tässä on kuva, jossa Maria on sisariensa Amalian ja Inan kanssa, Amalia vasemmalla ja Mari oikealla. Olen ikionnellinen, kiitos tästäkin!

Ja jotta tämä tarina olisi niin täydellinen kuin se vain voi näissä olosuhteissa olla, niin sain vielä  tämän ihanasti kirjaillun pöytäliinan. Miksikö? No kun se on juuri tuo sama liina, joka on pöydällä Marin ja Amalian välissä. Ajan hammas on jättänyt liinaan jälkensä ja se on toiminut jossain vaiheessa jopa lattiarättinä. Mutta silti, IHANA!

Nyt olen laminoinut runot ja kuvat ja ne roikkuvat museossa  suojassa pappi Tanilan kasukkakaapissa. Tuosta kaapista kerroin täällä, klik.

Ja niin kuin ennenkin olen museovieraille sanonut,  juuri esineiden tarinat tekevät käynnin mielenkiintoiseksi. Taas on yksi tarina lisää!

 

Kuritushuoneessa syntyneestä Ville-pojasta kerron toisella kerralla, mutta tähän loppuun vielä piirros, jonka on vuosisadan alussa tehnyt mummoni sisko Elli. Eipä meillä olekaan muuta tarkkaa kuvaa siitä, miltä pihapiiri on näyttänyt noidenkin kevätkäräjien aikaan. Missähän kohdassa Mari vaani ”herraa jukolaista”?

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus, Wanhat Tawarat | Avainsanat: , | Kommentoi

Valokuvauskurssi vuosimallia 1924

Äitini isä Kalle on jäänyt meille lastenlapsille hyvin etäiseksi. Hän kuoli jo vuonna 1936, jolloin edellisessä postauksessa kertomani Lauri-eno oli vasta viisivuotias. Ei oma äitinikään paljoa isästään osannut kertoa, lähinnä vain sen, että kun kiviurakoitsijana toiminut isä oli kuolinvuoteellaan, 9-vuotias Aira oli hänelle ”sairaanhoitajana”. Se ammatti oli äidin mielessä vielä myöhemminkin, mutta ei hänellä ollut varaa opiskeluun. Tässä Kalle-isän kuolinvuonna otetussa kuvassa ovat kaikki sisarukset, nuorin vain parivuotias.  Oli siinä äidillä huolta.

Lauri-enon muistotilaisuudessa Kalle-pappa sitten yllättäen tuli esiin. Tosin, emme me hänestä koskaan pappa-nimeä käyttäneet, eihän hän papaksi eläessään ehtinyt  tulla. Mutta nyt käytän sitä kunnianimeä, sillä historia heräsi eloon, kun sain serkultani yllättäen lahjan museoon: Kallen kameran ja todistuksen. Kiitos!

Kamera on pieni, parin tulitikkurasian kokoinen. Se on suljettuna aivan litteä,

 

mutta avautuu haitarimaisesti hiukan isommaksi. Tällainen malli on nimeltään paljekamera.

Löysin netistä ihan samanlaisen, eli kyse on Liliput Ernemann-merkkisestä kamerasta. Täällä on suomalainen sivusto, josta myös löytyy vanhoja kameroita, jos ne sinua kiinnostavat, klik.

Mutta mielenkiintoisin oli tämä todistus, joka on vuodelta 1924. Siinä lukee, että Kalle Lahtinen on ottanut osaa tamperelaisen valokuvaamo Tuure T. Mäyrämäen järjestämiin valokuvauskursseihin kirjeenvaihdon avulla ”ja on hän siinä niin onnistunut, että hän voi nyt täydellisesti sekä ottaa että myöskin valmistaa kuvia”. Tästä Tuure on tullut vakuuttuneeksi Kallen töiden perusteella, niitä on  lähetetty Tuurelle arvosteltavaksi.

Ja voi hyvänen aika! Kun lähdin seikkailemaan netin ihmeelliseen maailmaan eli kansalliskirjaston digiarkistoon, niin mitä löysin! Häme-lehden numerossa 18.9.1926 oli Tuure Mäyrämäen mainos:

Juuri tällaisen Kallekin oli ehkä pari vuotta aikaisemmin lukenut ja päättänyt  osallistua. Käypä lukemassa, klik! Kurssilta hän sai pienen kameransa – tulikohan sitä myöhemmin käytettyä?

Suuret kiitokset lahjasta Jarmo-serkulle. Taas on uusille museoesineille tullut tarina. Nyt kun vielä löytäisi varmaksi edes yhden valokuvan, jonka Kalle-pappa tällä kamerallaan on ottanut ja ehkä kehittänytkin!

Kategoria(t): Sekalaista, Wanhat Tawarat | Avainsanat: , | Kommentoi

Tunnelmasta toiseen

Viikonloppuna meillä oli surua ja iloa. Surua siksi, että saatoimme Lauri-enon tuhkat lepoon Keuruun hautausmaalle. Tuhkan siunaaminen oli itselleni ensimmäinen kerta ja huolimatta siitä, että evankelisluterilainen kirkko ei oikein sitä hyväksy, ainakin osissa seurakunnista se on luvallista ja osa papeista sen suorittaa. Minusta tilaisuus oli todella kaunis!

Asettellin ruusut pellavaisen tuhkapussin alle,

Bachin Air ja vanha virsi Taalaimaalta, kaunis laulu ”Oi katsopa lintua oksalla puun”, siinä osa musiikista. Merja-papin kauniissa puheessa tuli esiin myös vanha iltarukous, jonka äiti minullekin opetti ja kertoi, että se oli aikoinaan, hänen lapsuudessaan, heidänkin iltarukouksensa.

Kun lähdimme kohti hautapaikkaa, kukin otti ruusun mukaansa. Pieni, pyöreä hauta oli kauniisti reunustettu havuilla ja se lapioitiin läsnä olleiden miesten avulla saman tien umpeen.

Suntio siirsi odottamassa olleen nurmiturpeen kanneksi ja asetteli havut paikoilleen, jonka jälkeen laskimme ruusut havujen päälle. Vielä kynttilä ja loppuvirsi – oli niin hienoa saada kaikki kerralla päätökseen!

 

Muistotilaisuuden pöydällä oli sinivalkoinen kukkakimppu maljakossa, jonka löysin vuosi sitten Lauri-enon villiintyneestä pihapiiristä. Se oli silloin täynnä multaa ja sammalta, kyljellään heinien peitossa. Ilman siitä törröttävää tekoruusua en olisi sitä edes huomannut – montakohan vuotta se oli pihassa ollutkaan.

Mummon opettama iltarukous:

”Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas. Vaikka kunne kulkenenkin turvanain on Herran henki. Auta mua Isäni, rakastamaan sanaasi, tottelemaan tahtoasi, muistamaan ain armoasi.”

Lauantaina olimme hirvikeitolla iloisemmissa merkeissä ja sunnuntaina jouluisessa jazz-konsertissa. Meitä vähän nauratti isännän kanssa, kun juttelimme, että toiset menevät kesäisin Pori Jazziin mutta meille riittää vanhan puukoulun kulttuuritilan, Kimaran, kevyen jouluinen konsertti.

Meneillään on pimeän marraskuun viimeinen viikko, jonka päässä odottaa iloinen juhla: Kolmet syntymäpäivät. Yhteen kakkuun pannaan kolme kynttilää, toiseen yhdeksän ja kolmas juhlija jää ilman kynttilöitä, niitä tulisi ihan liikaa puhallettavaksi. Juhlaa varten kävin jo siivoilemassa vanhaa taloa ja silitin ikivanhat jouluverhot ja -liinat paikoilleen.

Nyt siellä on jouluinen tunnelma, syntymäpäiväjuhlien kunniaksi.

Tällä hetkellä oman kodin täyttää kuitenkin  äidin vanhaan taikinajuureen leivottujen ruisleipästen herkullinen tuoksu.

Lapsuuden kodin tuoksu, mummolan tuoksu. Elämän tuoksu.

Kategoria(t): Sekalaista, Vanhan talon kunnostus | Avainsanat: , , , | Kommentoi