Kanamaisia ajatuksia, osa 1. Kananhoidon opas

Meillä pidettiin kymmenkunta vuotta kanoja, siis tosiaankin tässä nykyisessä talossa. Jo rakennusvaiheessa v. 1991 päätimme jättää pannuhuoneen viereisen pienen varastohuoneen kanalaksi. Jos totta puhutaan, siihen todellakin ihan suunniteltiin kanala jo talon piirustusvaiheessa. Halusin nimittäin siirtää lapsillemme niitä onnellisia, kesäisiä muistoja, mitä kanojen aamuinen kaakatus minulle oli lapsuudesta jättänyt mieleen.

Kanat eivät vaadi paljoa tilaa ja kun kaiken suunnittelee huolella, ei hajuhaittojakaan ole. Apuna oli tärkeä kirja vuodelta 1947, ”Kananhoidon opas”. Moni lemmikki on suloinen, mutta kanat jopa yrittävät maksaa ylläpitonsa! Ne ihanat, tuoreet munat…

Yli kymmenen vuoden aikana opin kantapään kautta kaikenmoista. Esimerkiksi sen, että kanatkin tarvitsevat suolaa. Siihen aikaan rehussa ei kai sitä ollut. En aluksi ymmärtänyt, miksi rouvat nokkivat herralta kaikki niskahöyhenet, kunnes mummo kertoi, että niillä on suolan puute! Heti loppui se ikävä tapa ja kukko Kustaa komistui. Karkeaa suolaa sisältävään kuppiin ei juurikaan sen koommin koskettu – kana itse tietää tarpeensa määrän. Jos niille viedyissä ruuantähteissä on suolaa, tätä ei tietenkään tarvita. Mutta silloin, yli 20 vuotta sitten, se ainakin auttoi heti.

Olihan meillä Silvia, Diana, Elisabet ja muitakin kuninkaallisia kanoja, mutta olivathan kanatkin yksilöitä. Jollakin oli töyhtö, toinen pikimusta, jotain maatiaiskanasekoituksia ne olivat. Kerran lakkasimme rouvien kynnetkin hienostelun lisäämiseksi…

Harmillista, mutta Kustaasta tuli häijy ja ilkeä! Me kun halusimme näyttää aina vieraille, miten hienosti se kiekuu, ja senhän sai aikaan kiekumalla itse ensin. Lopputulos oli se, että Kustaa alkoi kilpailla ihmisten kanssa, jahtasi jokaista terävän nokkansa ja kannustensa avulla, erityisesti tytärtä, kuten alakuvasta näkee. Kukko todella hyökkäsi aina päälle.

Kun saimme Maire-tädiltä lainaksi hautovan kanan ja sitä kautta, uuden poikasten myötä, kukon, annoimme Kustaa ensimmäisen viinikukkotarpeiksi tuttavalle ja varoimme visusti ärsyttämästä Kustaa toista kilpalaulannalla. Kun sitä pidettiin sylissä jo tipusta asti, siitä tuli kaikin puolin kesy ja mukava, kuten uusista kanoistakin. Muninta heikkenee muutamassa vuodessa ja kanahaukkakin oli harminamme, joten rouvia piti ”uusia” toisinaan.

Kanoille rakennettiin talon seinustalle katollinen tarha, mutta joka päivä ne päästettiin myös nurmikolle ruokailemaan. Sitä ne odottivat oven takana  innokkaina ja heti vapauteen päästyään syöksyivät syömään vihreää tai ruopimaan marjapensaiden alustoja tai KUKKAPENKKIÄ…Kerran katselin ikkunasta, että onneksi ne eivät tänään ole kukkien kimpussa ja silloin näin ihmeekseni, kuinka tulppaaninsipuli lensi itsestään mullasta. Kukko siellä kylpi kaivamassaan kuopassa niin syvällä, että sitä ei edes näkynyt!

Kun levitimme pensaiden alustoille sanomalehtiä ja kuoriketta, oli marjatarha hetkessä lehtisilpun vallassa, kun kukin kana valtasi oman pensaansa ja kuopsutti innokkaasti matojen toivossa. Aamuisin, neljän jälkeen, kukko ilmoitti ensimmäisen keran upealla äänellään työpäivän alkamisesta…

Jätän tällä kertaa tarinan tähän vaiheeseen, muuten se vain pitkästyttäisi. Kuvien laatu ei ole häävi, skannailin vanhosita albumeista kuitenkin joitakin muistoja. Kanamaiset juttuni siis jatkuvat…