Kanamaisia ajatuksia, osa 1. Kananhoidon opas

Meillä pidettiin kymmenkunta vuotta kanoja, siis tosiaankin tässä nykyisessä talossa. Jo rakennusvaiheessa v. 1991 päätimme jättää pannuhuoneen viereisen pienen varastohuoneen kanalaksi. Jos totta puhutaan, siihen todellakin ihan suunniteltiin kanala jo talon piirustusvaiheessa. Halusin nimittäin siirtää lapsillemme niitä onnellisia, kesäisiä muistoja, mitä kanojen aamuinen kaakatus minulle oli lapsuudesta jättänyt mieleen.

Kanat eivät vaadi paljoa tilaa ja kun kaiken suunnittelee huolella, ei hajuhaittojakaan ole. Apuna oli tärkeä kirja vuodelta 1947, ”Kananhoidon opas”. Moni lemmikki on suloinen, mutta kanat jopa yrittävät maksaa ylläpitonsa! Ne ihanat, tuoreet munat…

Yli kymmenen vuoden aikana opin kantapään kautta kaikenmoista. Esimerkiksi sen, että kanatkin tarvitsevat suolaa. Siihen aikaan rehussa ei kai sitä ollut. En aluksi ymmärtänyt, miksi rouvat nokkivat herralta kaikki niskahöyhenet, kunnes mummo kertoi, että niillä on suolan puute! Heti loppui se ikävä tapa ja kukko Kustaa komistui. Karkeaa suolaa sisältävään kuppiin ei juurikaan sen koommin koskettu – kana itse tietää tarpeensa määrän. Jos niille viedyissä ruuantähteissä on suolaa, tätä ei tietenkään tarvita. Mutta silloin, yli 20 vuotta sitten, se ainakin auttoi heti.

Olihan meillä Silvia, Diana, Elisabet ja muitakin kuninkaallisia kanoja, mutta olivathan kanatkin yksilöitä. Jollakin oli töyhtö, toinen pikimusta, jotain maatiaiskanasekoituksia ne olivat. Kerran lakkasimme rouvien kynnetkin hienostelun lisäämiseksi…

Harmillista, mutta Kustaasta tuli häijy ja ilkeä! Me kun halusimme näyttää aina vieraille, miten hienosti se kiekuu, ja senhän sai aikaan kiekumalla itse ensin. Lopputulos oli se, että Kustaa alkoi kilpailla ihmisten kanssa, jahtasi jokaista terävän nokkansa ja kannustensa avulla, erityisesti tytärtä, kuten alakuvasta näkee. Kukko todella hyökkäsi aina päälle.

Kun saimme Maire-tädiltä lainaksi hautovan kanan ja sitä kautta, uuden poikasten myötä, kukon, annoimme Kustaa ensimmäisen viinikukkotarpeiksi tuttavalle ja varoimme visusti ärsyttämästä Kustaa toista kilpalaulannalla. Kun sitä pidettiin sylissä jo tipusta asti, siitä tuli kaikin puolin kesy ja mukava, kuten uusista kanoistakin. Muninta heikkenee muutamassa vuodessa ja kanahaukkakin oli harminamme, joten rouvia piti ”uusia” toisinaan.

Kanoille rakennettiin talon seinustalle katollinen tarha, mutta joka päivä ne päästettiin myös nurmikolle ruokailemaan. Sitä ne odottivat oven takana  innokkaina ja heti vapauteen päästyään syöksyivät syömään vihreää tai ruopimaan marjapensaiden alustoja tai KUKKAPENKKIÄ…Kerran katselin ikkunasta, että onneksi ne eivät tänään ole kukkien kimpussa ja silloin näin ihmeekseni, kuinka tulppaaninsipuli lensi itsestään mullasta. Kukko siellä kylpi kaivamassaan kuopassa niin syvällä, että sitä ei edes näkynyt!

Kun levitimme pensaiden alustoille sanomalehtiä ja kuoriketta, oli marjatarha hetkessä lehtisilpun vallassa, kun kukin kana valtasi oman pensaansa ja kuopsutti innokkaasti matojen toivossa. Aamuisin, neljän jälkeen, kukko ilmoitti ensimmäisen keran upealla äänellään työpäivän alkamisesta…

Jätän tällä kertaa tarinan tähän vaiheeseen, muuten se vain pitkästyttäisi. Kuvien laatu ei ole häävi, skannailin vanhosita albumeista kuitenkin joitakin muistoja. Kanamaiset juttuni siis jatkuvat…

Mainokset
Kategoria(t): Kanala Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Kanamaisia ajatuksia, osa 1. Kananhoidon opas

  1. Lissu sanoo:

    Ei muuten pitkästytä! Odotan jatkoa ja sitten kesällä luomumunia! Milloinkas laitatte pari lehmää? Saisi tulla maitohinkin kanssa tinkiin.

  2. Konnadonna sanoo:

    Teillähän on eletty oikein aitoa maalaiselämää! Sellaisesta minäkin haaveilen: maalaistalosta, kanoista ja mahdollisimman pitkälti itseviljellyistä ruoista. Varsinkin, kun ei ajattele sitä työmäärää 🙂 Ja muuten, omien ja kaupan munien välillä on suuri ero.

  3. Metsätonttu sanoo:

    Onpas mukavaa luettavaa! Mistäs tiesit, että itsekin vähän olen tuollaista suunnitellut. Laitoin jostakin ihmeintuitiivista viestiä ’aarrekarttaa’ tehdessäni, että Kanala! Mihin sitä taas joutuu?

    Kiitos kun kirjoittelet! Otan opikseni.

  4. Nettimartta sanoo:

    Hih hih, taidan jättää kanalahaaveeni toteuttamatta. Voisi olla naapureilla ”lystiä”, kun Kukkoherra kiekuisi klo 4, että herätkää, päivä alkaa, kiireesti.

  5. Mk sanoo:

    Muistojahan tämä juttu vain toi mieleen, ei suinkaan pitkästyttänyt.
    Kanoja meilläkin oli aikoinaan, valkoisita ruskeisiin, ja noita maatiaskanoja saimme hautomaan tipujakin.
    Kanat olivat meilläkin vapaina, harmi vain että ne keksivät tehdä munintapesiään pitkin pihaa kanalan sijaan.
    Kukoista tuli maatiaskukkoa lukuunottamatta kaikista iän myötä vihaisia, kalkkunat sen sijaan kulkivat lasten perässä pitkin pihaa ja seurasivat hiekkalaatikon reunalla lasten leikkejä.
    Tai jahtasivat kania, joka sekin tykkäsi vahtia lapsia.

    • Mk, mukavia muistoja! Tuo salapesien mahdollisuus on aina mukana, jos kanat saavat olla vapaina. Useinmiten ne kuitenkin munivat ennemmin aamu- kuin iltapuolella, joten jos kolmen-neljän aikaan ne tarhasta pihalle päästää, niin munat ovat jo silloin pesissä. Kalkkunoista ei ole kokemusta, hanhesta kylläkin! Ja kanista…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s