Tämän talven hiihdot ovat meiltä jääneet kovin vähiin. Jäällä on ollut vettä tai sitten järvi on ollut peilikirkkaan jääpinnan alla – joka tapauksessa järvellä hiihtäminen on ollut hankalaa. En lainkaan tykkää keskustan hiihtolatujen vauhdikkaista alamäistä! Haikeana muistelen upeata kevättalvea vuosi taakse päin:
Pari viikkoa sitten lähdimme isännän kanssa kauniina päivänä hiihtelemään hankia pitkin. Tuuli oli tehnyt irtolumesta taideteoksia pelloille.
Läheisellä salmella virtaava vesi
oli sulattanut oman uomansa, jonne joutsenetkin keväällä tulevat suurin joukoin. Koskikaraa ei nyt ollut paikalla.
Koti näkyy peltojen takaa
ja saunarannasta.
Laituri on edelleen suurin piirtein maalla, eli vesi ei ole viime syksystä juurikaan lisääntynyt. Monella on kaivo edelleen kuivana.
Oli kyllä kaunista, kaikkialla!
Kun hankikelit jatkuivat, käytimme lumen korkeutta hyväksi ja aloimme tutkia omenapuiden tilaa. Aina on jotain leikkaustarvetta,
vaikka jänikset olivatkin tehneet omat leikkauksensa, verkoista huolimatta. Lumipeite oli liian korkea. Tämä kantoon itse vartettu omppopuu surettaa kaikkein eniten! Ehkä sen saa vielä haavasuoja-aineella pelastettua,
toisin kuin tämän vaahteran, joka on aika lailla ympäri nakerrettu.
Nyt pupuille on kyllä maassa omenapuiden leikattuja oksia, toivottavasti huomaavat tarjoilut ja jättävät loput pensaat rauhaan.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 