Suru koskettaa

Kun joululoman jälkeen palasimme arkeen, huomasin vesijumpassa ”tyhjän” paikan. Vuosien ajan tavattiin samassa altaassa ja nyt yllättäen – aivan lyhyen sairastamisen jälkeen – korona oli vaatinut uuden uhrin. Hyvän uuden vuoden toivotukset syyskauden päättyessä tuntuvat näin jälkikäteen muisteltuina epätodellisilta. Juuri ennen joulua kuulin toisenkin tuttavan ajan täyttyneen, vaikka hänestä hetki sitten oli touhukas kuva paikallislehdessä. Tuntui niin surulliselta, viime vuosi oli vienyt ystävistä ja tuttavapiiristä aiemmin jo monta muutakin henkilöä. On aina niin vaikeaa poistaa puhelimen muistista läheisen tiedot.

Loppiaisen jälkeen sain jälleen pysäyttävän puhelun: Taas yksi, täysin yllättävä ja nopea siirtyminen rajan taakse. Kuinka se koskettaakaan lähiomaisia kun itsekin ystävänä olen aivan sekaisin surullisten ajatusteni kanssa! Lohdutuksen sanoja oli vaikea löytää.

Kun itseäni on kohdannut suuri suru, olen usein kokenut olevani muusta maailmasta ulkona, ikään kuin kuplassa. Katselen arkisia touhuja ympärilläni: Kaupan kassajonoa, iloista seurustelua, elämää, johon en halua enkä voi osallistua. Olen yksin, vaikka ympärilläni päivä ja viikko jatkuu ihan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kun ON! Tv:n hupiohjelmat ja uutiset – niitä vain tulee, vaikka oma maailmani on romahtanut. Miksi he eivät näe suruani? Muun elämänhän pitäisi myös pysähtyä. Tiedän, että ajatukseni on ihan järjetön, sillä tästä kuplasta näkee vain ulos, sisään muut eivät pysty katsomaan. Tunne kestää aikansa, sitten ahdistus vähenee, muuttuu ehkä vihaksikin miksi-kysymyksen kanssa, mutta lopuksi tilanne on hyväksyttävä ja jäljelle jäävät kauniit muistot, kyynelten läpi. Kuplakin särkyy vihdoin.

Silmät täyttyivät kyynelistä myös lukiessani kuolinilmitusta pienestä vauvasta, jonka elämä päättyi jouluaaton aatatona jo ennen syntymää. Äärettömän surullista vanhemmille, isovanhemmille ja iso-isovanhemmille, jotka ovat ystäviämme. Kuinka tuosta tuskasta voi ponnistaa jälleen elämään? Taakka on liian raskas kannettavaksi, mitkään sanat eivät voi lohduttaa tarpeeksi. Elän raskain sydämin niin täysillä mukana heidän suruaan ja kertaan mielessäni tuon ilmoituksen rakkauden täyttämää muistolausetta, joka kosketti – ja koskettaa edelleen – syvästi:

”Vanhempien käsivarret sai tyttö tyynykseen, joulun valot peitteekseen. Rakkauden lämmön matkalleen ja kyyneleet helmiksi kaulalleen”.

En voi muuta kuin toivoa kaikille näille menetyksen kokeneille omaisille paljon voimia tyhjiltä tuntuviin päiviin, viikkoihin ja vuosiinkin elämän raskaalla tiellä, jota nyt surullisin sydämin kuljette. Lämmin osanottoni teille ❤

          *****

Mitä tehtiin vuonna 2023

Tammikuussa vanhan talon kellarikerroksen remontti jatkui saunan kunnostuksella.

Lopputulos oli kyllä ihana!

Helmikuussa saunaremontin yhteydessä talon puuvarasto järjestettiin ja sinne valmistui myös talvikanala.

Maaliskuussa oli omenapuiden leikkausaika,

ja järvien ladut kutsuivat hiihtäjiä.

Huhtikuussa puhdistettiin linnunpöntöt

ja sitten pääsimmekin jo pihatöihin.

Toukokuussa haimme uusia kanoja ja pikkuväki tuli istuttamaan perunoita ja männyntaimia.

Kesäkuussa kasvimaalta kerättiin jo pinaatteja

ja pikkuväki nautti ruokkiessaan kesyjä kanoja.

Heinäkuussa saimme suloisen kukkopojan, jonka kanssa oli monta vaikeutta ennen kuin kanarouvat hyväksyivät uuden johtajan.

Tomaatitkin kypsyivät vauhdilla hellesäässä.

Elokuussa hankimme oman mehupuristimen omenatarhan varhaislajikkeille

ja daalioiden kukkaloisto oli parhaimmillaan.

Syyskuussa nuoriso ja pikkuväki tuli nostamaan perunoita

ja keräämään marjoja ja sieniä. Viiniköynnöskin tuotti jälleen runsaan sadon.

Lokakuussa kanat pääsivät muuttamaan uuteen talvikotiin. Kukkokin oli jo kasvanut arvostetuksi laumanjohtajaksi.

Lokakuun puutarhatöihin kuului myös suojaverkkojen asettelu puille ja pensaille.

Marraskuussa hemmottelimme itseämme Pärnun kylpylän hoidoissa, jona aikana kotona

tuli aikamoinen lumikaaos.

Kun sää kirkastui, kattokouruja roskaava iso lehtikuusi sai väistyä.

Joulukuussa nautittiin joulun odotuksesta erilaisissa tapahtumissa

ja vanhan talon puolelle kokoontui koko kylän väki laulamaan kauneimpia joululauluja. Oli juhlan aika.

Vuosi hujahti ohi todella nopeasti niin kuin ne tässä iässä tuppaavat hujahtamaan. Terveyttä onneksi riitti kutakuinkin, koronakin sairastettiin – kiitos rokotusten – hyvin lievänä. Vanhan talon vuosia kestänyt remontti saatiin maaliin, enää on jäljellä vain navetan vintin korjaus ja siivous. Onnistuisikohan ensi kesänä? Ilon aihe oli se, että saimme touhuta vuoden aikana pikkuväen kanssa niin monena viikkona ja viikonloppuna – mummolle ja papalle se on sitä parasta aikaa nyt kun vielä jaksaa. Toivottavasti tästä sukupolvien vuorovaikutuksesta jää heidänkin mieliinsä jotakin hyvää ja lämpimiä muistoja antavaa.

Nyt elämme avoimin mielin jo alkanutta vuotta 2024. Onnea sille – oman kirsikkalikööritilkkasen kera!

Uuden vuoden ensiaskeleet

Joulukuun viimeisen päivän auringonlasku oli merkityksellinen, sillä se vei säteidensä mukana mennessään kokonaisen vuoden.

Meillä vuoden vaihtumista juhlittiin tyttären perheen kanssa kireässä pakkassäässä. Ensin pikkuväki koristeli pienen kuusen – mehän emme olleet jouluna itsekään kotosalla.

Valettiin tinoja

ja sytytettiin kaunis valopakkaus.

Tähtisade on aina säihkyvää:

Sitten jo aurinko kurkisteli vuoden ensimmäisen aamun kunniaksi.

Kylmyys vain lisääntyi ja vaikka pikkuväki oli odottanut hiihtolenkkejä, niitä voitiin tehdä vain yksi. Onneksi edes se, sillä aina ennen ensimmäistä kertaa on joka vuosi etsittävä varastoista kullekin sopivat sukset tarvikkeineen. Pikkurenki oli melkein pulassa, sillä papankin monot mahtuvat hänelle enää juuri ja juuri, pikkupiioille saatiin kerättyä kasaan kaikki aika helposti. Onneksi papalla on kahdet sukset ja monot – niillä pärjätään tämä talviaika mummolahiihdoissa. Pappa aurasi metsätielle lenkin, siellä kävelimme luonnon kauneutta ihailemassa auringonpaisteessa

ja iltojen pimeydessä otsalamppujen kanssa,

kun ensin oli pukeuduttu niin hyvin kuin vai voi. Varastossa kauan piilotellut karvalakki oli oikein mieluisa pikkuisimmalle piialle!

Pellot

ja pihapiiri ovat täynnä metsäneläinten jälkiä. Harvemmin näemme ketään, mutta ainakin kauriita, kettuja ja jäniksiä kulkee kaikkialla.

Joku on kurkistellut vanhan talon kellariin ikkunasta, josta näkee kanalan orsille. Onhan siellä tosiaan valo kymmeneen, olisiko ollut ketulla vesi kielellä?

Luonnon ihailua: Koivu ja tähti, taitaa olla Jupiter. Kuin Topeliuksen sadussa – koti on täällä.

Hiukan revontulia ja Otava

sekä vanhan talon kylmän lasikuistin

jääkukat.

Tytär jäi etätöihin ja vaikka me vanhat olimme pikkuväen kanssa elokuvissa tai uimahallissa, työhuoneessa paloi valo.

Koska pakkasta oli joka päivä yli 30 astetta, naisväki innostui lankakeristä. Mummi kutoi sukkia, tytär villapaitaa ja huivia, pikkuisin piika virkkasi

ja pikkupiika opetteli kutomaan myös nurjaa. Se sujui oikein hienosti, mummi on niin iloinen heistä kaikista!

Kuten myös pikkurengistä, sillä kun ”neulekahvila” kokoontui, miesväellä oli oma projekti: Hän opetti papalle shakkia.

Välillä vain lötkötettiin

kun massut olivat täynnä riisipuuroa, jota mummi keitti kahdeksan litraa viikon aikana.

Mutta ”Päättyy joulu vaikk’ ei kenkään sois, joulukuusi viedään pois pois pois”.

Vielä viimeisen lomaillan juhlistus syksyllä tehdyllä kirsikkaliköörillä aikuisille sekä viimeisellä suklaarasialla lapsille

ja niin ollaan tallusteltu jo viikon verran uuden vuoden mutkikkailla poluilla. Minne ne mahtavat tänä vuonna meitä kuljettaa?

Mitä löytyy uusien polkujen päästä? Riittävätkö voimat, terveys, usko tulevaan? Näkyykö siellä valoa vai vain pimeyttä?

Joka tapauksessa: Hyvää uutta vuotta teille kaikille!

Joulujen muistoja

Tänä vuonna vietimme joulun isännän kanssa kahdestaan, sillä lapset olivat anoppien ja appien perheiden luona. Koska olin valmistanut jouluaterian jo ensimmäisen adventin aikaan jolloin olimme kaikki yhdeksän koossa, tuntuikin siltä, että joulua ei sen kummemmin tarvitse enää juhlia. Laiskottelu ja joulurauha olivat toiveinamme, joten varasimme – kuten myös kaksi vuotta sitten – helpon joulun Peurungan kylpylään. Emme edes allaspuolelle lähteneet, vaan muistoksi jäivät herkullinen ruoka, tv:n musiikkianti, kirjojen lukeminen ja lötköttely päiväunineen. Sellainen on tämän joulun muisto.

Myös joulujen väliviikko meni leppoisissa tunnelmissa ja on ollut aikaa muistella menneitä. Vaikka sitä, kuinka isä kantoi minua pikkutyttönä lumisella polulla, huopaan kiedottuna, saunaan navetalle kirkkaan tähtitaivaan alla. Ja kuinka sain siellä istua lämpimällä vedellä täytetyssä puusaavissa, se oli ihanaa! Ja sitten muistin, että ehkä juuri tuosta syystä ostimme nuorina vanhempina omille lapsillekin saavit, tosin muoviset, ja hekin saivat leikkiä saunomisen aikaan niissä kun ammetta ei ollut. Täytyykin kysyä, jäikö siitä mukavia muistoja heille.

Toinen joulumuisto oli se, kun äiti nosti leivinuunista juuri valmistuneen kinkun ja hervoton uunipelli luiskahti vinoon sillä seurauksella, että koko kinkku lipsahti lattialle, läiskis! Oli siinä sotkua, mutta kinkku kyllä säilyi kuin ihmeen kaupalla suhteellisen syötävässä kunnossa. Toinen kinkkuun liittyvä muisto on se, kun jo asuimme nykyisessä kodissa: Koira oli saanut työnnettyä oven auki kylmään ulkoeteiseen, missä kinkku oli pöydällä jäähtymässä. Melkoisesti siitä oli jo haukattu, mutta leikkaamisen jälkeen sekin jouluateria pelastui. Nyt nuo – aikanaan ikävät kokemukset – ovat vain hymyilyttäviä joulumuistoja.

Vuonna 1972 ensimmäinen nuoren parin yhteinen joulu oli niin lumeton, että kävelimme vanhempieni kanssa peilikirkkaalla jäällä ja isä etsi, josko sen alta näkyisi haukia kolkattavaksi. Ei kuitenkaan saatu joulukalaa! 

Eipä silloin olisi voinut kuvitellakaan, että tuolla peltojen takana olisi meillä oma talo kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Mutta karvalakit olivat lämpimät!

Mummolassa meikin vietimme jatkossa perhejouluja lasten kanssa. Samassa pihapiirissä, osin samoissa rakennuksissa kuin nytkin.

Erikoisin muisto on 1960-luvun alkupuolelta, jolloin jouluvieraat olivat löytäneet tieltä kylmästä jähmettyneen punatulkun. He toivat sen tullessaan meille ja lintu söi kauraryynejä kädestämme, vaikka oli aivan villi luonnon eläin. Se luotti auttajiinsa. Kun äiti asetti sen kuusen oksalle, se alkoi pöyhistää itseään tulevaa, kylmää yötä varten, mutta hetken kuluttua jo läähätti kuumuutta nokka auki. Tuosta tarinasta olen kirjoittanut toistakymmentä vuotta sitten täällä, klik. Kuva on ainoa, joka siitä meillä vietettyjen kuukausien aikana otettiin. Se istuu siinä yhdessä lempipaikoistaan posliinikukan köynnöksissä.

Nyt jouluna 2023 lunta on ennätyksellisen paljon ja kynttilöiden vienti haudoille oli aika hankalaa.

Vanhempieni hauta sentään erottui ja lyhdyssäkin oli tarpeeksi pitkä varsi että se jäi hangen yläpuolelle.

Mutta kaunista on, kaikkialla.

Vuodenvaihteessa meillä on toivottavsti jälleen huisketta tyttären perheen kanssa. Saapa nähdä, tuleeko hiihtämisestä mitään vai jääkö joulumuistoksi se, että lumisia maisemia tarkeni katsella vain ikkunan läpi.

Kanalan joulu

Syksyllä kanat pääsivät muuttamaan uuteen talvikotiin, joka rakennettiin vanhan talon kellarikerroksen puuvajaan. Hyvin ne ovat siellä viihtyneet ja onhan toki helpompi kylmän, ison navetan sijasta käydä niitä siellä katsomassa, kun vesipistekin on lähellä.

Lämpöäkin riittää juuri sopivasti.

Huono puoli on se, että pitää elää vain keinovalossa, sillä ainoa ikkuna on pannuhuoneeseen josta kyllä näkyy pihalle mutta vain pienen ruudun läpi. Jos tulee sähkökatko, kanat ovat aivan pulassa!

Kun kopistelen alas kellarin portaita, kukko jo alkaa kiekua ja kun pääsen pannuhuoneeseen, se on hypännyt orrelle, josta näkee tulijan ikkunan läpi. Nyt jouluaikaan tuossa palaa pieni led-kynttilä kanalan väen iloksi.

Ja pieni joulukuusi, joka roikkuu katosta, tuo kanalaan joulun tuoksua.

Tarjolla on aina rehua, vettä voi juoda kahdestakin eri automaatista. Kauraa ripotellaan hiukan pehkuihin päivittäin, onhan se kivaa kuopia ja etsiä jotakin kylpemisen ohella. Kalkkia ja grittiä sekä hiekkaa löytyy myös ja kuivatut, murskatut munankuoret ovat herkkua.

Usein painan kaalin tai lantun puulevyyn kiinnitettyyn ruuviin tuoreruuaksi.

Ei kestä montaakaan päivää, kun juures tai vihannes on nokittu. Lantusta on leikattava kuorta päältä pois, se ei näytä oikein kelpaavan.

Tarkkaan ne kovertavat sitten sisuksen!

Tästä kaikesta ihmisten touhusta nuo ihanat ystävät palkitsevat meitä päivittäin herkullisilla munilla. Jokainen niistä on hiukan toisista poikkeava eli tiedän, kuka minkäkin on muninut.

Meille ei ole ostettu kotiin jäätelöä ikuisuuksiin, sillä tuoreista munista tehtynä se on niin hyvää. Nytkin on jouluksi odottamassa taas kaksi isoa rasiaa jätskikoneella valmistettua jäätelöä, jonka ohjeeseen kuuluu kermaa, munia, sokeria, maitoa ja vaniljasokeria. Maailman parasta jäätelöä pikkuväen mielestä!

Puutarhamummo ja -pappa rauhoittuvat nyt kanojen kera jouluaikaan.

Oikein hyvää, rauhallista joulua teille kaikille.

Jouluviikolla

Lunta on satanut päivittäin ja lumitöitä on riittänyt. Terassin pehmeä peite on kuitenkin niin kaunis, että siihen emme halua lapion jälkiä!

Lehmuksessa ja omenapuissa on edelleen paljon ruskeita lehtiä.

Eilen oli sen verran tuulta, että osa irtosi jälleen ja kasautui hauskasti lumipolkuihin. Taivaalla näkyy vielä häivähdys pastellinsävyisistä helmiäispilvistä

ja illalla kamera erotti pohjoisessa hiukan revontuliakin tähtien lisäksi.

Lintujen kauralyhde on omenapuun oksilla keltasirkkuja odottamassa

ja puutarhamummo nauttii kiireettömästä joulun odotuksesta.

Mukavia päiviä

Viime viikolla olin Tampereella katsomassa isännän, esikoisen ja pikkurengin kanssa Tapparan ja Ilveksen välistä jääkiekko-ottelua. Minäkin, joka en yhtään ole kilpailuhenkinen tai edes välitä urheilusta!

Niinpä se olikin ihan ensimmäinen kerta jääkiekko-ottelua tällä mumulla. Varmaan myös viimeinen, enhän minä juurikaan sitä kiekkoa siellä edes huomannut. Mutta hällä väliä, nautin suuresti siitä valo-showsta, jota aika-ajoin näkösälle ilmestyi. Ja taputin molemmille joukkueille jos muutkin niin tekivät. Olihan se hienoa olla mukana tilaisuudessa, jossa oli paikalla yli 12 700 katsojaa ja kun mennen tullen ajeltiin uudella raitsikalla, niin jännää oli.

Ai niin, Tappara voitti 5-3 vaikka oli alussa kolmen maalin häviöllä.

Viikonloppuna sitten pääsin toisenlaisiin tunnelmiin Keuruun kirkkoon, sillä suuresti ihailemani nuori laulaja Diandra esitti siellä joulukonserttinsa. Superhyvä laulaja ja eläytyjä ja kuten vieressäni istuva tuntematon mies totesi ”ei yhtään diivan elkeitä”. Luonnollinen, luonteva, rakastettava. Ihana Diandra!

Jos haluat kuunnella häntä, niin esimerkiksi täältä löytyy tuon konsertin nimikkosävelmä.

Kolmas ja viimeinen vauhdikkaista päivistä oli tänään. Keuruulla – kuten muuallakin Suomessa – seurakunnissa järjestetään ”Kauneimmat joululaulut” – yhteislaulutilaisuuksia. Eri kyläkunnilla saattaa olla omansa ja tänä vuonna Lihjamon kylän tapahtuma pidettiin meillä vanhalla puolella.

Ensin pianonvirittäjä kävi laittamassa vanhan pianon hyvään kuntoon ja isännän kanssa haimme penkkejä ja tuoleja varastoista niin, että niitä riittäisi kaikille. Aika paljon piti siirrellä kalusteita, että tilaa saatiin sopivasti.

Havuja oven eteen,

kyläyhdistykseltä lainatut astiat pesun jälkeen paikoilleen,

sekä myös yhdistykselle juuri hankittu suuri kahvinkeitin. Termoskannutkin olivat tarpeen.

Lopuksi vieraskirja ja kolehtituokkonen. Jokaisessa joululaulutilaisuudessa kerätään kolehti Suomen lähetysseuran hyväksi.

Tarjoilussa esillä oli ainakin rusinapullaa ja jouluyön kakkua (klik)

sekä voitaikinasta valmistettuja juustotikkuja, jotka kaikki olin jo tehnyt aiemmin valmiiksi.

Piha täyttyi autoista, joita isäntä ohjaili paikoilleen. Tilaa riitti, sillä hän oli aurannut lumia nurmikoilta.

Laulajia tulikin runsaasti, meitä oli yli neljäkymmentä.

Parasta kuitenkin oli se, että kyläläiset saivat kokoontua yhteen. Juttua riitti kahvittelussa ja iloinen puheensorina täytti vanhan talon yli 200-vuotiaat seinät. Maaseudun voimavara on ystävyys ja naapurit, kiitos teille kaikille!

Kiitos Merja-pappi sekä kanttori Kaja lämpimistä sanoista ja säestyksestä!

Huomenna sitten palaamme arkeen ja kannamme kaikki tavarat paikoilleen sekä palautamme lainatut astiat. Koska joulu on tänä vuonna meillä hiljainen, tuntui siltä, että se olikin jo eilen – juuri siksi halusimmekin tämän tapahtuman järjestää. Mukavasta lauluhetkestä jäivät ihanat muistot, ahdistavasta maailmantilanteesta huolimatta.

Varaslähtö jouluun

Viikonloppuna juhlimme kolmea syntymäpäivää, joiden yhteisessä kakussa

esikoisen kynttilöitä edusti vain tuo istuva tonttu, joka on lapsuudesta saakka nököttänyt hänen synttärikakussaan. Sunnuntaina leikittiin joulua jouluaterian merkeissä, sillä jouluaika vietetään tänä vuonna lasten kanssa eri tahoilla. Lunta on paljon ja luonto todella kaunis!

Viikonloppuna Keuruulla oli upea valopolku, jonka varrella oli paljon nähtävää ja kuultavaakin. Kotiseutumuseon valot

ja kodikas takkatuli houkuttelivat poikkeamaan glögille.

Kirjaston seinään heijastettiin myös kuvioita ja runoja.

Tonttujen joulu ison kuusen alla,

ja valopallot puiden oksilla.

Kaikkein kauneinta oli kirkossa. Sekä ulkona,

että sisällä.

Meidänkin pihapiiristämme löytyy kauniita ja tunnelmallisia valoja.

Navetan ikkuna,

pikkutyttöjen pilvikirsikat

ja museorakennus.

Kuu koivun latvassa

sekä illan viimeiset valonsäteet ennen kylmää yötä.

Joulun lämmön voi tuntea sydämessä näilläkin valopoluilla.

Lehtikuusen lähtö

Noin 60 vuotta sitten isäni oli istuttanut pihapiiriin kaksi lehtikuusta. Molemmat kasvoivat nopeasti, mutta eiväthän ne oikeastaan pihapuiksi sovi. Oksia – isojakin – katkeilee hyvin herkästi tuulella ja kun kevyet ”neulaset” lentävät syksyisin, niitä leviää todella suurelle alueelle. Muuten toki ei haittaa, mutta kun vanhan talon sadevesikourut tukkeutuvat niistä, avuksi on aina tilattava nosturi. Ei hyvä!

Tämän syksyn puhdistuksen hoiti esikoinen ja hänkin oli lopulta sitä mieltä, että ainakin lähempänä taloa oleva lehtikuusi voidaan kaataa. Se olikin huomattavasti risuisemman näköinen kuin vieressä kasvava kaveri.

Aika lailla jännitti, kun ammattimetsuri tuli taloon ja alkoi suunnitella isännän kanssa kaatosuuntaa.

Mutta ei huolta, hienosti sujui!

Siinä se nyt retkottaa pätkittynä ja oksittuna. Isot pöllit viedään myöhemmin sahalle, että saamme varastoon lehtikuusilankkuja. Paksut oksat ja latvan vie ystäväperhe polttopuiksi ja pienet risut taitavat päätyä juhannuskokkoon.

Toivotaan, että jäljelle jäänyt puu on tarpeeksi kaukana talosta, että lehdet eivät enää lennä katolle saakka!

Tintin uusi ruokala

Laitoin lintujen ruokintapaikalle roikkumaan myös pienen automaatin, jossa oli kauraryynejä. Hyvin kelpasivat, mutta kun tuli vesisade, alaosa kastui eikä puuroutuneesta mössöstä ollut enää syötäväksi. Mietin, miten keksisin tilanteeseen suojaa ja sitten tuli mieleen vanha kynttilälyhty. Laitoin automaatin sinne ja kampesin oven muovitetulla rautalangalla hiukan raolleen. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen tintti jo tuli ihmettelemään: Mikäs laatikko tämä on?

Tuoksuu hyvälle, tuolla on varmaan syötävää.

Uskaltaisikohan mennä sisään? Jos tämä on ansa!

Hui, jännittävää, yritän kuitenkin pujahtaa tuonne, ei kai kukaan huomaa?

Nam! Tosi herkullista!

Kyllä kannatti olla rohkea, kiitos ja kumarrus. Tavataan taas!

Lumiyllätys

Viime viikon vietimme lomaillen Pärnussa, MatkaMäkelän kylpyläretkellä. Kun lähdimme kotoa, järvi oli jo upeasti jäässä, sillä pakkasta oli ollut öisin lähemmäs kymmenen astetta. Olimme ahkeroineet isännän kanssa, joten oli tosi kiva lähteä kun kaikki syystyöt pihalla ja puutarhassa oli ehditty tehdä valmiiksi.

Oli aikaa nauttia hyvästä ruuasta ja hoidoista. Vaikkapa hieronnasta, vesijumpasta tai suolahuoneesta.

Lämmin persikkaparafini käsille tuntui ihanalta!

Kotoa kuului kuitenkin huolestuttavia uutisia: Tädin lähettämästä kuvasta näimme, että sää oli ennusteiden vastaisesti muuttunut hurjaksi lumimyräkäksi.

Se naapuri, joka aiemmin on käynyt vastaavissa tilanteissa meilläkin auraamassa, oli myös matkoilla. Autokin odotti aseman parkissa lumeen hautautuneena, lähteekö edes käyntiin? Onneksi toinen naapuri ehti oman pihansa lisäksi käymään meilläkin, ystävät poikkesivat kauppareissulla putsaamaan auton ja kun ihana Sara hoiti joka tapauksessa päivittäin kanalan väen, niin mikäs hätä meillä sitten enää oli. Kiitos kaikille avuista! Kotiin palatessa lämpöaalto oli jo alkanut sulattaa kymmenien senttien lumikerrosta.

Lumi tuli todella varhain, suuri osa omenapuidenkin lehdistä on vielä paikoillaan. Saapa nähdä, onko nurmikko kohta täysin lumeton ja miten käy järven jään.

Vaikka matka tuo aina virkistystä, se myös uuvuttaa. Oli hyvä tuntea, kuinka pyhäinpäivän rauha laskeutui hautausmaalle.

Nyt meidänkin on oikea aika rauhoittua.

Syysloman viettoa mummolassa

Olipa taas mukava viikko pikkuväen kanssa. Monenmoista tuli tehtyä ja hauskaa oli! Elokuvareissu ja uimahallin peuhupäivä ovat aina vakioita, nyt päästiin lisäksi mukaan kirjaston lomaviikon tapahtumiin. Pikkuisin piika innostui äidin kanteleesta ja soitti oikein sievästi ”satu meni saunaan” – laulua.

Järvi jäätyi ja oli mukavaa käydä heittelemässä jääpaloja tai pieniä kiviä liukumaan pitkin kirkasta pintaa.

Vesi on kevätkorkeuksissa, venevajan lattiallakin oli reilusti vettä joka nyt oli jäässä. Oli siinä ihmettelemistä, varmaan jäi mieleen.

Kaupat olivat jo halloween-hömpää täynnä ja mekin päätimme pikkuväen kanssa juhlia sitä etukäteen – ihan vaan mukavien hommien vuoksi. Leivottiin hirviömäisiä pikkuleipiä

ne olivatkin herkullisia!

Pikkupiikojen pilvikirsikoihin ilmestyi haamu

ja kun pikkurengin piti kotitaloustehtävänä valmistaa kiisseliä, se oli aikamoisen hirmuisen väristä mustikoista johtuen. Pikkurenki innostui ja valmisti annoksen kolmena eri päivänä eri marjoista joten kyllä ohje taisi jäädä jo muistiin.

Vävypoika lähti isännän kanssa raivaushommiin,

ja sillä välin tytär sai ensimmäisen itse tehdyn mattonsa pois kangaspuista. Kauniit värit!

Halloween-illan juhlalyhdyt valmistettiin mandariineista

ja salaattikin oli myrkkysienistä tehtyä. Pikkupiiat olivat tosi ahkerina laittaessaan mozzarellapalleroiden päälle kirsikkatomaatteja. Pohja tehtiin basilikan ja salaatin lehdistä.

Sienet koristeltiin töpöttelemällä niihin hammastikuilla majoneesipilkkuja.

Tytär kattoi pöydän kauniisti, aiheeseen koristellut ilmapallot roikkuivat katossa.

Ruokajuoma oli omaa viinirypälemehua, joka sekin on melkoisen tummaa. Juuri sopivaa tämänkin haamun juotavaksi.

Ja illan päätteeksi paljun vesi höyrysi kuin Grimmin karmeissa saduissa, tosin ei kiehuvasta öljystä vaan ihanan lämpimästä vedestä.

Pikkupakkasella sää oli kirkas ja jopa vähäinen revontulien viherrys värjäsi pohjoisen taivaanrannan. Oli mieliin painuva ilta kaikkinensa.

Meillä ei ole koskaan aiemmin vietetty minkäänmoista halloweenia, mutta mitä ei mummolassa tehtäisi lasten iloksi. Jäihän tästäkin viikosta vain hyviä ja iloisia, rakkaita muistoja!

Kanalan väki muutti talvikotiin

Viime vuosina kanat ovat olleet talvisinkin vanhassa navetassa, mutta eihän se huoltaminen sinne ole oikein mukavaa ollut. Paksut hanget, lämmityslaite, veden kantaminen – kaikki tuo on tuntunut vähän ylimääräiseltä. Viimevuoden joululahjakanat kuitenkin muuttivat tilanteen ja jo aiemmin kerroin, että kevättalvella rakennettiin vanhan talon puuvarastoon lämpimämpi ja helppohoitoisempi talvikanala. Viime viikolla sitten tapahtui muutto, jota olin miettinyt pääni puhki monena yönä: Miten saada kaikki hoidettua niin sujuvasti, että kukaan ei stressaannu liiaksi? Jos otan kanoja yksitellen kiinni, kukko todennäköisesti hermostuu ja voi jopa tulla vihaiseksi rouvien puolesta. Sitten keksin: Vein eläinten kuljetushäkin karsinan pohjalle ja laitoin ruokakupit sen perimmäiseen nurkkaan. Seuraavana päivänä totesin, että häkki oli tullut tutuksi ja kun ripottelin sinne hiukan suurinta herkkua eli juustomurisia, kukko kolmen rouvan kanssa syöksyi heti aterioimaan. Sitten vaan luukku kiinni,

isäntä kantoi saaliin uuden kanalan oviaukkoon ja hups, sinne ne kipittivät.

Loppu porukka olikin jo helppo ottaa yksitellen syliin ja häkkikuljetukseen.

Eikä siinä pahemmin ihmetelty; Ruopiminen alkoi tuota pikaa, kunhan ensin oli tarkistettu munintapesät

ja juoma-automaatti.

Yhdessä nurkassa on hylly, jossa on tarjolla kalkkia, simpukankuorirouhetta ja kauraa,

orsilta näkyy pannuhuoneen puolelle ja sen pikkuiselle ikkunalle.

Seuraavana aamuna pesistä löytyi kiitosmunia kaikilta kanoilta.

Tämä taisi olla suosikkipesä kun kolme oli käynyt munimassa samaan paikkaan.

Ja kukko toivotti emännän tervetulleeksi ihan niin kuin aina ennenkin.

Hyvää talviaikaa heille, kevään paluumuutto tapahtuukin varmaan jo ihan itse kävellen.

Alapihan kukkapenkki sai häädön

Entiset sukupolvet ovat tehneet paljon töitä hävittäessään pelloilta kiviä. Yksi oli kuitenkin ollut niin suuri, että se – räjäytyksestä huolimatta – oli pitänyt jättää paikoilleen. Kun rakensimme taloa ja suunnittelimme sen ympäristöä, halusin saada tämän yhden ja ainokaisen lähistön kiven osaksi pihaa. Rakennusvaiheessa se oli koulun aloittavalle tyttärelle mieluisa leikkipaikka.

Vuosien kuluessa kiven ympärille muodostui suuri kukkamaa, jossa on kasvanut monenmoista kasvia ja puuta. Ensin olivat vuorimännyt,

sitten heinäseiväshässäkkä ja kiipeilevät kärhöt.

Perenna-alue oli tuohon aikaan tosi suuri ja näyttäväkin.

Mutta sitten syntyivät pikkupiiat ja kummallekin istutettiin oma pilvikirsikka kiven viereen. Tässä pikkuisin piika on vaunuissa, vähän isompi sekä pikkurenki kasteluhommissa.Vasemmalla oleva puu on jo kasvanut paikoillaan pari vuotta.

Suloinen siilikuusi istutettiin alueelle 14 vuotta sitten ja pari angervoa pilvikirsikoiden väliin.

Mutta sitten niistä ongelmista: Ensin liian korkeiksi kasvaneet vuorimännyt muuttuivat mäntypistiäisen vuoksi ruman risuisiksi, sitten laho heinäseiväshässäkkä kaatui kärhöjen painosta. Jänikset söivät joka vuosi angervot niin, että ne eivät koskaan kukkineet ja pilvikirsikat tekivät juurivesoja vallattomasti. Jopa kauempana kasvavat tyrnit tunkeutuivat kukkamaahani. Poistimme kärhöt mutta juuristoa jäi kuitenkin, josta seurasi se, että kasvu jatkui ja pitkät versot levittäytyivät kaikkialle: Kivelle, istutuksille, nurmikolle. Alue oli yhtä sekasotkua, rakas kiveni oli kadonnut kokonaan. Puutarhamummon mitta tuli täyteen enkä käynyt koko kesänä tekemässä alueelle yhtään mitään. Pyysin esikoista apuun kaivurinsa kanssa: Se näkyykin jo tuolla kookkaiden pilvikirsikoiden takana:

Kaikki ylimääräinen lähti pois. Isomman pikkupiian oma puu sekä sen lähellä kasvava siilikuusi saivat yhteisen juurimaton ympärilleen, pienemmän piian puu on omassa ympyrässään. Katteen päällä on mursketta ja välistä pystyy ajamaan siihen kylvetyn nurmikon isolla ruohonleikkurilla. Eipä nouse enää juurivesoja! Kiveltä poistettiin rikkaruohoinen mullos – sen kivikkoistutuksia mietin ensi keväänä mutta ympärillä on jo nyt vuorenkilpeä kauluksena.

Jokohan tämä nyt oli tämän mummon viimeinen uudistus tuolla aluella? 34 vuotta, onhan se jo pitkä aika eikä mikään ole ikuista. Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen: Maisema selkiytyi, nimikkopuut tulivat paremmin esiin ja siilikuusikin pääsi jaolle ihailusta.

Tähän on oikein hyvä lopettaa tuon alueen kunnostus!

Lisää syystöitä

Meillä on vuosikymmenet ollut käytössä kolmiosainen komposti. Ensimmäisenä vuonna kaikki puutarhajäte kerätään suurimpaan laatikkoon, josta se seuraavana keväänä siirretään keskimmäiseen osaan. Tästä se tyhjennetään syksyllä kolmanteen, pienimpään kompostoriin ja näin se keskimmäinen jää valmiiksi tyhjänä odottamaan seuraavan kevään kääntöä. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, esimerkiksi täällä, klik. Valmis multa levitetään sitten milloin minnekin, yleensä kasvimaalle. Nyt kun se on kutistunut näihin kahteen laatikkoon, kompostia riittää muuallekin!

Kun keräsimme kasvihuoneen tyhjäksi, isäntä pilkkoi paksuimmat varret maatumisen nopeuttamiseksi.

Kompostikehyksen nurkkaan on siksi laitettu laudanpätkä ja vanha veitsikin on aina valmiina.

Nyt on kasvihuonekin jo pesty. Leikkasin viiniköynnöksestä monta vanhaa, vahvaa versoa pois, uusia jäi kolme kasvamaan. Niistä katkaisin sivuversot kahden lehden takaa ja lopuksi kasvusto laskettiin alas pakkassuojalla peitettäväksi. Zilga kestää kyllä hyvn talvet.

Meillä on lista kaikista tehtävistä ja oikein ihmettelimme, että yhtenä ahkerana päivänä se lyheni tosi paljon! Jänissuojat nuorille omenapuille, mustikalle ja vadelmille,

neulasten haravinti pihateiltä ja aurauskepit paikoilleen, perennojen varret mataliksi, vanhan talon öljysäiliön suojaus talveksi, rantasaunan talvihuolto, hautausmaan talvikunnostus, daaliat ylös ja kuivumaan, talvikanala. Ja tukisysteemi uusille vadelmariveille, kunhan ne ensin on niputettu talvea varten. Tässä osa listastamme, josta kaikkea ei ole vielä tehty mutta hyvällä alulla ollaan! Sääkin kylmeni hetkessä ja halla vieraili ensimmäisen kerran kunnolla tänä syksynä. Kauniin aamun se kuitenkin vierailullaan loihti.