Pappi Tanilan kasukkakaappi

 

Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että täytyisi ottaa selvää papista, jonka sukunimi oli Tanila. Lähinnä minua kiinnosti se, mihin aikaan hän on paikkakunnalla toiminut, sillä museorakennuksessa on hänelle kuulunut vanha kaappi. Olen aina tiennyt, että tämä musta, vaikuttavan näköinen huonekalu on ostettu pappi Tanilan kuolinpesän huutokaupasta,

kuten tämä tuolikin.

Kaapin toinen sivu on jossain vaiheessa ollut lähellä uunin kylkeä, sillä maali on kuplinut kuumuudesta.

Senkin olen tiennyt, että puisissa naulakoissa on säilytetty papin kirkossa käyttämiä vaatteita. Se on kasukkakaappi.

Mutta historia tulisi jälleen paljon elävämmäksi, jos tietäisin itse papista muutakin – sukunimen lisäksi.

Googlailin aikani, ja vihdoin alkoi löytyä. Suomen sukututkimusseuran pappisluettelossa Keuruun kohdalla olivat vain vuosisadan vaihteeseen saakka vaikuttaneet kirkon miehet, mutta täältä löysin oikean kappalaisen:

Alfred Tanila syntyi ratsutilallisen poikana Laitikkalassa, Pälkäneellä 31.7 vuonna 1864 ja kuoli Keuruun Pöyhölän viimeisenä kappalaisena kesken virkakautensa, 24.7. 1920. Perimätietojen mukaan Alfred tunnettiin väkivahvana miehenä.

 

Kuvakin on nähtävissä täällä, klik, museoviraston kokoelmissa. Lisää tietoja löytyi ylioppilasmatrikkelista  1853-1899:

Ylipoppilaaksi Tanila  kirjoitti Hämeenlinnan lyseosta ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1893.  Aluksi työpaikka oli Lammilla ja myöhemmin Keuruulla vuodesta 1911 lähtien. Alfredilla oli vaimo  Aurora, häät pidettiin heti pappisvihkimisen jälkeisenä vuonna 1894. Niinhän se oli, että miehellä piti olla mielellään kunnon ammatti ja työ, ennen kuin perhettä perustettiin.

Onni kukoisti ja heidän asuessaan Lammilla perheeseen syntyi  kaksi lasta: Aimo (13.7.1896  – 25.6.1953)  ja  Aini (s.2.12.1898).

Vuosisata vaihtui, Keuruulle perhe muutti vuonna 1911. Kaappi nökötti Pöyhölän kamarissa, oliko lie ollut mukana jo Lammilta lähdettäessä. Mutta sitten tapahtui, kesken virkakauden, jotain ikävää: Alfred kuoli junassa Keuruulla. Näin historia kertoo, mutta sen, miksi näin tapahtui, haluaisin tosiaankin vielä saada tietooni. Sairauskohtaus vai onnettomuus?

Sitäkään en tiedä, haudattiinko hänet Keuruulle. Muistelen nähneeni joskus isälläni kuvan, jossa vainaja makaa vaalean rakennuksen (Pöyhölän pappilan?) pihassa avoimessa arkussa ja että kuvan takana lukisi ”Pappi Tanila”. Aurora-lesken oli joka tapauksessa jätettävä Pöyhölä ja huonekaluja oli liikaa muuttoa ajatellen. Niinpä isän mummon, Wilhelminan, ollessa emäntänä, meillekin ostettiin jotain tuosta huutokaupasta.

Alfred Tanila on ehkä siunannut haudan lepoon myös omat esivanhempani Asariaan ja Fredrikan, jotka ovat kuolleet Keuruulla vuosina 1913 ja 1919. Ainakin ajallisesti se sopisi.

Mutta nyt olen selvittänyt kasukkakaapin tarinan niin pitkälle kuin osasin. Seuraavat sukupolvet voivat lukea sen kaapin oven sisäpuolelta.

 Tunnen tällä hetkellä miltei sukulaisuutta tätä henkilöä kohtaan, niin lämpimästi häntä ja hänen perheensä elämänvaiheita ajatten.

Rauhallista pyhäinpäivää teille kaikille

 

Mainokset
Kategoria(t): Sekalaista, Wanhat Tawarat | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Kompostin talvi

Yksi syystyö, joka piti tehdä ennen maan jäätymistä, oli kompostin kääntö. Meillä tarina etenee kolmessa vaiheessa seuraavalla tavalla:

Kesän ajan keräämme kaikkea puutarhajätettä kompostin isoimpaan lokeroon. Kun syksy on tässä vaiheessa, kasa on hurjan korkea, mutta se laskee jo ennen talven kylmimpiä päiviä. Tämä lokero tyhjennettiin alkukeväällä ja se saa jäädä nyt täytettynä talveksi maatumaan. Keväällä se käännetään keskimmäiseen osioon.

Isäntä nosti kehikon pois kolmannesta kompostista,

joka on kaksi vuotta vanhaa ja mukavasti maatunutta.

Se levitttiin kasvimaalle katteeksi.

Nyt kun tämä vihreä laatikko tyhjeni, siihen käännettiin keskimmäisen kompostin multa. Etuseinät saa kokonaan pois työn helpottamiseksi. Ei voisi uskoa, että keväällä tuo karsina oli kukkuroillaan ensimmäisen lokeron juuri käännettyä kasvijätettä ja nyt se on noin vajaa. Hyvin on maatunut!

Tämä osa  jääkin talveksi aivan tyhjäksi, sillä keväällä heitän salaojaksi pohjalle talventörröttäjät ja leikatut hanhikit sekä muun kevyen risun. Sen jälkeen isäntä kääntää tänä kesänä kootun kasan risujen päälle sitä mukaa kun se sulaa ja ensimmäinen, suurin karsina, on jälleen vapaana ottamaan vastaan kasvijätteitä. Ympyrä sulketuu ja kasvimaa nauttii!

 

 

Kategoria(t): Kasvimaa | Avainsanat: | Kommentoi

Tulipa kiire!

Kun sää alkoi yks kaks muuttua talviseksi, panimme isännän kanssa suuremman vaihteen päälle ja yritimme saada nopeasti pihatöitä loppusuoralle. Trampoliini riisuttiin talviunille,

aurauskepit

ja kellarin ilma-aukon eristeet laitettiin paikoilleen.

Vadelmien talvituenta,

veneen kääntö talviteloilleen ja jänisverkot pienille omenapuille sekä joillekin koristepensaille, siinä muutaman tunnin rupeama.

Perennojen varret leikattiin poikki kullekin lajille sopivalta korkeudelta ja niput kannettiin kompostiin.

Maa-artisokatkin olivat vielä istuttamatta, mullan pinta oli jo jäätynyt ja lapiotyöt vaikeita. Eipä ennen näinkään ole tapahtunut!

Kuivumassa olleet joriinit vietiin kellariin, että saadaan auto paikoilleen autotalliin. Vielä sen kuitenkin valtaa ruohonleikkuri, jonka pesu ja huolto jäivät ensi viikkoon. Alakerran ikkunatkin ehdin vauhdilla pesaista ulkoa päin ja sain pakasteeseen tilaa, kun mehustin karviaiset ja pihlajanmarjat, jotka sinne kiireessä ennen Kroatian matkaa isoissa pusseissa pakkasin. Magiapihlajasta tuli aika kivaa hyytelöä!

Kuvittelimme vielä pääsevämme saunaan ja uimaan, mutta miten tuonne jääkannelle menet kahlailemaan?

 

No, saattoihan se olla, että turhaan hötkyiltiin. Lumi voi sulaa, maa ei jäädykään vielä. Harvoin se ensilumi pysyy. Ja jos ei pysy, niin sittenhän niitä suppiksiakin voi vielä etsiä!

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | 3 kommenttia

Omenantuoksuiset päivät

Muutama syystyö on vielä tekemättä, mutta lumi katkaisi puutarhahommat. Saimme siis lomaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että ne 12 ämpärillistä vihonviimeisiä omenia piti jotenkin selvitellä. Laatu on joissakin lajikkeissa melkoisen vaatimaton:

Eli kun enempää tuoremehuja ei haluttu tehdä, jotain muuta oli keksittävä. Onneksi isäntä lähti omppotalkoisiin mukaan ja niin sitten valitsimme parhaat viipalointiin ja kuivatukseen (en viitsinyt ottaa kuivuria esiin, tämä ekologinen tapa sopi tilanteeseen paremmin. Sauna nääs oli lämpenemässä!).

Parhaat Antonovkat pääsivät kääreissä odottamaan jouluaikaa

ja loput lohkottiin Mehu-Maijaan pehmenemään omppohilloa varten. (Tästä anopin ohjeesta olen aiemminkin kirjoitellut, klik.)

Kaikkein huonoimmat kesäomenat kuorittiin: Vähän sokeria sekaan ja paloina pakkaseen.

Tätä tapaa en aiemmin ole kokeillut, mutta saa noista pussukoista talvella ainakin kätevästi omenariisipuuroa!

Vielä on  viileällä lasikuistilla muutamassa ämpärissä satoa – vaikkapa omenahyvettä varten.

Sitä varten kuorin ja pilkon isolle, voidellulle uunipellille melkoisen määrän omppoja, ripottelen päälle fariinisokeria ja seoksen, johon sulatan reilun nokareen voita, pari desiä sokeria ja niin paljon kauraryynejä, mitä saan rasvaan hyvin sekoittumaan. Uuni reilu 200 astetta ja tietenkin lisäksi vaniljakastiketta – nam!

Eikä meillä toki naapureita tai naapurin lampaita – eikä tietenkään kanalan väkeäkään – ole unohdettu.

Näin päättyi Riitan puutarhan syksy omenoiden merkeissä. On oikea aika siirtyä askeleella lähemmäs talvea.

 

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , | 2 kommenttia

Kauhistuksen kanahaukka!

Viime viikolla tytär lähti nukuttamaan pikkuisinta piikaa iltatorkuille. Kun hän kiersi rattaiden kanssa vanhan talon navettapihalle, maasta pyrähti lentoon suuri, harmaa lintu – kanahaukka. Samalla kuolemanhiljainen tienoo täyttyi kanojen ja kukon hurjasta kaakatuksesta, avunhuudoista. Lähdimme kiireellä tutkimaan, olivatko kaikki tallessa, sillä isäntä oli päästänyt ne puoli tuntia aikaisemmin vapaiksi lehtikasoja ruopsuttelemaan.

Kalle-kukko ja vanha rouva sekä tehotytöt olivat kunnossa,

mutta nuorikkoja jouduimme etsiskelemään hetken aikaa. Vanhojen kuusien alta juoksivat lopulta kaksoset ja aivan maantien varresta, mustakuusen maahan painuneiden oksien alta,

tytär bongasi kolme nelosista. Arkoina ja hädissään nekin kipittivät tarhaan turvaan. Mutta oliko yksi jo viety? Tietenkin kana eikä kukko! Mutta ei onneksi, sillä lopulta se viimeinenkin, pelon vaientama nuorikko, paljastui sireenimajan suojasta. Huh!

Olipa täpärällä. Sattumien summa, että haukkaa häirittiin juuri oikealla hetkellä.

Nyt ei kanoja enää uskalla päästää pihamaalle ainakaan tänä syksynä, sillä kyllä tuo saalistaja muistaa paikan ja tulee varmasti uudelleen. Mutta kyllä muistavat syyslomalaisetkin tapahtuman monta vuotta!

Kategoria(t): Kanala | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Sadonkorjuu loppusuoralla

Meillä kasvaa kymmenen omenapuuta, joista osa ei vielä tuota satoa. Vanhan talon puutarhaan olemme myös istuttaneet uusia, vanhoja on tällä hetkellä sielläkin viisi kappaletta. Jos joskus tulee oikein hyvä omenavuosi, niitä kerätään peräti 17 puusta!  Taitaa olla ihan liikaa.

Laatu ei ollut tänä vuonna kovin hyvä, mutta nyt kuitenkin on tehty ihanaa omenamehua toista sataa litraa. Pikkuväki nauttii siitä kovasti. Esikoinenkin tuli Tanskasta mehua hakemaan – saapa nähdä, miten hanalliset muovipussit kestävät lentokoneen ruuman.

On syöty tuoreina, tehty piirakkaa ja omenahyvettä sekä riisiomenapuuroa. Ja tietenkin hilloa. Kuivurikin pitäisi vielä etsiä yläkomerosta.

Viimeiset Antonovkat sekä Lepaan liereät kerättiin talteen viikonloppuna. Taisi apulaisille olla mieleenpainuva kokemus se omenasade, minkä pappa sai ravistamalla aikaan.

Ahkeria kerääjiä,

neljä ämpärillistä näitäkin oli vielä jäljellä.

Maa-artisokat olivat kasvaneet mukavasti kokoa, pikkurenki oli suureksi avuksi pilkkoessaan varret kompostiin.

Näin satokausi kotipuutarhassa on saatu päätökseen. Mikäli lunta ei sada, kerättävät löytyvät jatkossa vain metsästä.

 

Tai voisihan näitä lehtiäkin kerätä,

mutta olkoon. Saatiin kuitenkin mukava kasa leikkeihin. Ja voi sitä iloa!

 

 

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , | Kommentoi

Kolilla

Hieno syysretki kälyn kanssa on takana päin. Lähdimme viime viikolla Matka Mäkelän tutulla ja turvallisella kyydillä ruskaa katsastamaan itäiseen Suomeen, kansallismaisemiimme Kolille. Kolme yötä lähellä huippua, kaksi kokonaista päivää vaeltaa ja ihastella. Tässä ei tarvita sanoja:

Kotona etsin albumista nämä kuvat vuodelta 1967:

Aikaa edellisestä Kolin matkasta oli kulunut viisikymmentä vuotta, mutta kuvissa on sama maisema, samat jääkauden uurtamat ikikalliot.

Ihana maamme.

 

Kategoria(t): Matkat | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Kaikilla aisteilla

Viime viikko oli itselleni yhtä juhlaa: Maananantaina käytin äitienpäiväksi saamani lahjakortin – intialainen päähieronta virkisti eteerisillä öljyillään ihoa ja voimakas tuoksu leijui vielä pitkälle iltaan. Rentouttava hetki työntäyteisen kesän jälkeen. Kiitos lahjasta!

Tiistaina Keuruun kirkossa oli liki kuuden tunnin konsertti: sata laulua Suomesta helli kuuloaistia. Pääsy sinne oli vapaa, tarjouluakin oli pitkän illan varalle. Kuulijoita tuli ja meni, miten kullekin sopi. Itse olin paikalla reilun kolme tuntia. Oli todella nautittavaa! Erilaisia kuoroja, sooloesityksiä, orkestereja puhaltimista pelimanneihin. Myös lasten esityksiä ja yhteislauluja. Omalta kuunteluajaltani jäivät päällimmäisinä mieleen Järnefeltin kehtolaulu huilulla soitettuna, puhallinorkesterin ”Jääkärimarssi” sekä kuorojen hienot esitykset. Tuli jotenkin voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, lämmin olo. Laulaessamme yhdessä virttä ”Siunaa ja varjele meitä”, tunsin jokaisen sanan lähtevän sydämistä suoraan ylös päin, taivasta kohti.

Keskiviikkona olin Tuulitukassa: Syksypiristystä hiuksiin, ihanaa. Ja sitten torstaista eteen päin loppuviikko olikin kaikkien aistien juhlaa. Suomalaiset kansallismaisemat Kolilla – niitä olin viimeksi ollut ihailemassa 1960-luvulla. Tällä kertaa isäntä jäi kotimieheksi ja metsää raivaamaan, minä lähdin minilomalle kälyn kanssa. Mutta siitä kuvat ensi kerralla!

Kategoria(t): Sekalaista | Kommentoi

Kotimuseon koulunurkka

Olen jo aiemmin kertonutkin, kuinka suurella ilolla olemme laittaneet kuntoon isän alulle panemaa kotimuseota. Äiti oli yhdessä vaiheessa ahkera kulkemaan huutokaupoissa ja tuona aikana meillekin ilmestyi vanha pulpetti, helmitaulu ja karttojen lisäksi muutama opetustaulu.

Kirjoja on tallella jonkun verran, itsekin olen kerännyt aapisia ja laulukirjoja.

Kun parina päivänä oli vesisadetta, aloimme isännän kanssa tarkemmin suunnitella pieneen huoneeseen koulumuseota. Hyllykköön sai vihdoinkin viedä kaikki siellä täällä hajallaan olleet kirjat

ja Lahja-tätini vanha puinen penaali

sekä ullakolta löytynyt liimapullo

saivat kumpikin oman paikkansa.

Omaan alakouluaikaani, 1950-luvun lopulle, sijoittuivat muistot ruokailuista: Keltainen emalikuppi ja lusikka. Ja siinä samalla muistui heti mieleen se yksi kamala kouluruoka, makaronivelli. Olihan se muuten ihan hyvää, mutta ne makaronit olivat aika pitkiä luiruja, matovelliksi sitä kutsuimmekin. Koulusta sai lämpimän ruuan, maitopullo ja leipäpaketti otettiin kotoa mukaan.

Ja kerran, aika lailla ensimmäisen luokan alussa, tuo viheliäinen pullo oli vuotanut ja sotkenut sisäsivulta ihanan, uuden aapiseni koululaukun vihreällä värillä.

Siitäkin jäi ikuinen muisto, joka harmitti silloin todella paljon. (Melkein yhtä paljon kuin se päivä, jolloin kaaduin kuralätäkköön ja jouduin koulun jälkeen lähtemään kotiin opettajan vaaleanpunaiset alushousut jalassani)

Tässä omat tärkeät kirjani vuodelta 1956:

Tämä laskukirja on aika kiva,

sillä toinen laatijoista taisi olla keuruulainen tai ainakin lähikunnasta, kun muutamat laskuesimerkit ovat Jyväskylästä

tai jopa kotitilamme Könttärin pelloilta! Kirja on vuodelta 1963 ja isäntänä oli tuohon aikaan oma isäni. Kuulimme kirjasta vasta kymmenkunta vuotta sitten.

 

Nykyisin noin 60 km matka Keuruulta Jyväskylään kestää bussilla reilun tunnin. Kestikö se tosiaan noin kauan 60 vuotta sitten? No, auto pysähtyi varmaan joka talon kohdalla ottaen ja jäättäen matkustajia ja tie oli kuuluisa mutkaisuudestaan. Siihen aikaan sanottiin, että Jyväskylän tiellä näkee omat perävalonsakin!

Tämä aarre onkin jo paljon vanhempi: Topeliuksen ”Maamme kirja”.

Painovuosi on 1927, äitini syntymävuosi.

Mutta eikö vaan talitintti ole jo ehtinyt nokkimaan tuotakin kulmaa, kun kirja oli jäänyt sellaiseen tilaan, minne linnut jostain kumman aukosta löytävät. Nyt se on kyllä jo varmassa tallessa.

Yksi vanha todistuskin on tallessa, vuodelta 1891.

 

Se kuului isän mummolle, Wilhelmiinalle. Tätä kyllä kelpasi esitellä silloin ja vielä nytkin!

Isän kouluaskartelukin löytyi: Kipsivalos, johon on liitetty postikortista leikattu soikio.

Tähän pikkuiseen huoneeseen keräilen jatkossakin vastaan tulevia, kouluun liittyviä tavaroita. Mitä lie sinne vielä löydänkään, kun osa vinttiä on edelleen aivan tutkimatta.

 

 

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus, Wanhat Tawarat | Avainsanat: , | 5 kommenttia

Risusavotassa

Kun rantaa muokattiin saunaa varten, piti kaataa muutama koivu. Ne olivat osin lahoja, osin liian lähellä rakennusta. Rungot oli viety jo pilkkomista odottelemaan, mutta jäljellä olivat vielä latvat ruskettuneine lehtineen. Jos talvi on luminen, oksat ehkä olisivat painuneet näkymättömiin, mutta päätimme kuitenkin yleisilmeen vuoksi kerätä ne ja polttaa syyskokkona pois.

Maasto oli haastavaa, sillä rantaan on ajettu vuosikymmeniä sitten pelloilta suuria kivenjärkäleitä.

Minä rämmin lähellä vesirajaa ja hinasin oksia lähemmäs isäntää,

joka sitten pätki ja heitteli niitä nuotioon.

 

Liekit kohosivat upeasti illan hämärässä, tuultakaan ei ollut lainkaan.

Ja niin taas selvitettiin yksi alue kuntoon kevättä varten.

Sitten se paras osa illasta: Hikisen urakan jälkeen saunaan

ja uimaan, alle kymmenasteiseen järviveteen.

 

Ja tuo kuukin vielä… ah!

 

 

Kategoria(t): Sekalaista | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Istutusten siirtelyä

Tuo tullessas, vie mennessäs, sanottiin Keuruulla ennen. Sitä me isännän kanssakin harrastimme eräänä iltana, kun oli päätetty siistiä vanhan talon pihapiiriä. Kesän maalaus-urakan aikaan huomasimme jälleen kerran, että ei kannata istuttaa mitään aivan talon lähelle – se vain lahottaa seiniä.

Valkoisen talon seinustalla kasvaa upea töyhtöangervo. Se on ollut paikoillaan noin viisikymmentä vuotta.

Keskusta oli jo tyhjentynyt, kun pensas oli jatkanut leviämistään. Kun meillä kävi muutenkin kaivinkone, se nyppäsi mennessään puolet pensaasta pois – tietenkin seinän läheltä. Nyt on taas tilaa kasvaa, ainakin kymmenen vuotta!

Kun aina tuntuu niin vaikealta heittää mitään hukkaan, istutin pois otettuja juurakoita myös vaahteran kannon juureen. Kasvavat tai eivät – saapa nähdä. En sure, jos eivät kasva mutta iloitsen, jos kasvavat! Kanatuiset tosin olivat turhan kiinnostuneita yllättäen esiin tulleesta mullasta.

Saman rakennuksen länsiseinustalla kasvoi kolme suurta röyhytatarta. Kun olin aivan lapsi, muistan tuon pensaan talon vastakkaiselta puolelta, omenapuiden alta. Isotätini Elli kutsui sitä seerumiksi. Onhan siinä aika voimakas tuoksu, kieltämättä. Jossain vaiheessa pensas oli sitten jaettu kolmeen osaan ja siirretty pois puutarhan puolelta tien puolelle – ja jälleen liian lähelle seinää. Kaivuri kuopaisi juurakot pois

ja siirsi muutaman metrin päähän eteläpuolelle – vähän kuin pensas-aidaksi. Nyt on tilaa röyhytä! Kaivinkoneen jäljiltä meille jäi kuitenkin vielä reilusti lapio- ja harvahommia.


Ja taas oli kanalan väellä hauskaa!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , | Kommentoi

Magiapihlaja

Luonnon pihlajat ovat tänä vuonna täpö täynnä marjoja.

Puutarhassamme on jo muutaman vuoden ajan kasvanut matala, makeamarjainen pihlaja. Kaipa se oli virolaista kantaa, kun nimilapussa luki Magiapihlaja. No, en tiedä ovatko marjat makeita, mutta maku on kuitenkin pehmeämpi kuin kotipihlajassa ja väri on erilainen, tummempi. Marjojen kokokin on suurempi. Olen tehnyt yleensä magiapihlajasta omenien kanssa hilloa, kerännyt pienen pensaan joka marjan. Mutta nyt kasvusto on jo melko suuri ja tuotto on sielläkin liikamoista!

Pensasmaisen pihlajan korkeus on tosta metriä ja nyt se aivan taipuu marjoista.

Ja sitten se puutarhurin vakiokysymys: Mitä ihmettä teen näin suuresta marjamäärästä? Varsinkin, kun muutenkin marjasato oli mainio. Keräsin kuitenkin puoli ämpärillistä

ja panin isossa pussissa pakasteeseen – sehän vie pahimman terän kirpeydestä joka tapauksessa. Sitten mehuksi ja mehusta hyytelöksi. Loput voivat sitten jäädä pensaisiin lintujen ravinnoksi!

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , | 4 kommenttia

Luumutkin tuottivat runsaan sadon

Ja miten niitä sitten käyttäisi? Tuoreina parhampia, mutta eivät kestä kauaa säilyttääkään. Ensi kertaa meille tuli tämä ongelma eteen.

Tietenkin olemme syöneet niitä niin paljon kuin olemme ehtineet ja ystävillekin on annettu aina kun vaan on muistettu.

 

Kun sää muuttui sateiseksi ja myrskyiseksi, tuuli alkoi pudotella satoa maahan. Tuli kiire! Toista ämpärillistä keräsimme ihan vain ravistamalla ja aika lailla kaikki tippuivatkin alla olevalle peitolle. Iltasella sitten höyrytin osan sadosta mehumaijassa sen verran, että kivet oli helppo ottaa pois. Sitten sosemyllyllä soseeksi ja kattilaan, johon lisäsin hillosokeria ja Melatinia. Nyt on monta purkillista luumuhyytelöä, jolle varmaan löytyy talven mittaan käyttöä.

Aika suuri työ siinä oli, mutta nyt on hyvä mieli – onhan tuokin sato tallessa.

 

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Anna kaikkien kukkien kukkia

tai toisin päin: Kaikki kukat eivät halua kukkia siellä, missä sinä niiden haluaisit kasvavan. Näin kävi ainakin minulle, kun päätin parikymmentä vuotta sitten, että kolmen valopylvään luona kasvaisi etualalla hanhikkiryhmä ja kunkin ryhmän takana korkea ukonhattu. Keltaiset pensaat olisivat samaan aikaan kukassa kuin taustan tummat siniset. Upea yhdistelmä!

Mutta. Ukonhatut eivät halunneet kasvaa siellä. Oli ehkä liian aurinkoista tai mikä lie syy, mutta joka kesä ne jäivät mataliksi ja olivat täynnä mustia kirvoja. Taistelin vuosikausia kasvun kanssa ja sitten yhtä äkkiä talon seinustalla, vuorenkilpien ja kuunliljojen peittämässä kukkapaikassa, alkoi kasvaa liuskalehtisiä, pitkiä varsia. Ukonhattu oli itsekseen etsinyt uuden kotipaikan! Vieläkin olen ihmeissäni, miten se sinne levisi, mutta siitä lähtien meillä on joka kesä ollut upeat kukinnot tuossa kukkapenkissä. Nykyisin jopa kahdessa paikassa.

 

Eikä tässä kaikki. Myös tiikerinlilja levisi sinne. Ensin vain yksi kasvi, sitten jo laajempi kasvusto. Tumma sininen ja oranssi – käyhän sekin! Ja valkoinen syysleimukin vielä.

Jos joku perenna ei viihdy siinä, mihin sen istutit, niin kokeile toista paikkaa. Tai odota, ehkä sinullakin kasvit siirtyvät itsekseen suotuisemmille asuinmaille.

Kategoria(t): Piha ja puutarha | Avainsanat: , , | 2 kommenttia

Lokakuun alkua kukkamailla

Yksi hallayö on vioittanut hiukan kasvustoja, muuten kukkapenkeissä on syksyn upein loisto. Leimukukat ovat kukkineet jo kauan ja kun niitä on useita eri lajeja, kauniit värisävyt korostavat toinen toisiaan.

Meillä onkin paljon syksyn kukkijoita, joten tämä pitkä kukkapenkki on aivan ihana tässä vaiheessa.

Kasvimaan yksivuotiset malvat ja silkkikukat – näitä on mukava kerätä maljakkoon.

Maksaruoho on parhaimmillaan

ja malva tosi upeana edelleen.

Daaliatkin kukkivat vielä,

vaikka kaivoimmekin jo osan kuivumaan. Hallaa oli vain satunnaisilla paikoilla, osa kukista säästyi.

Hanhikit, nuo alkukevään risukasat, ovat syksyn näyttäviä pensaita. Syyshortensian kukat ovat pienempiä kuin vuosi sitten, en tainnut leikata tarpeeksi. Kukkien määrässä ei toisaalta ole valittamista.

Tämä syksyn viimeinen kukkija, syysasteri, alkaa vasta availla nuppujaan. Voi että tykkään siitä! Kestää maljakossa, kukkii jopa joulukuulle saakka.

Ja kun kukat kuihtuvat, niin syksyn ruskassa riittää ihailemista. Tässä pilvikirsikan aloittelua.

Sateisen ja kylmän kesän vuoksi kaikki kukkijat olivat myöhässä, mutta onneksi olemme saaneet nauttia kuitenkin jo monta viikkoa niiden kauneudesta.

 

Kategoria(t): Perennat, Piha ja puutarha | Avainsanat: , | 4 kommenttia