Punatulkun tarina

Aina ripustaessani keittiöön talvista punatulkkuverhoa muistan seuraavan tapahtuman 60-luvulta:

Joulun aikaan oli kova pakkanen. Eräänä iltana meille tuli kyläilemään sukulaisia, he huomasivat tullessaan  – auton valokeilassa – kohmettuneen punatulkku-isän. Lintu ei päässyt enää  lentoon, se oli alistunut kohtaloonsa ja vain makasi hiljaa tiellä, kuolemaa odottaen. He pysäyttivät auton, nostivat linnun koriin ja toivat meille tullessaan. Tuvan lämpö sai ihmeitä aikaan: Punatulkkutu alkoi herätä horroksestaan. Tarjosimme syötäväksi kauraryynejä ja se ahmi niitä suoraan kädestä  leväten toisella kämmenellä. Aivan kuin kesy lintu.

Asetimme sen joulukuusen oksalle yöksi. Elävä koriste! Muistan kuinka ihastellen seurasimme sen valmistautumista tulevaan, kylmään yöhön. Se tunsi olonsa kodikkaaksi kuusessa ja pörrötti itsensä huolellisesti palloksi, pää piiloon siiven alle. Ja sitten sen tuli kuuma! Nokka auki se läähätti. Meni useampi yö, ennen kuin se oppi, että ”no onkos tullut kesä?”.

Joulu meni, kuusi vietiin pois. Pakkaset vain jatkuivat. Emme voineet päästää vierastamme ulos, eihän se olisi enää osannut kylmyyteen varautua. Ruokaa ja vettä oli aina saatavilla ja sille haettiin viikottain uusia, pitkiä koivun oksia vesiämpäriin, että olo olisi kotoisampaa. Se kuori nokallaan niitä aikansa kuluksi ja lenteli ympäri taloa.  Olohuoneen oviaukkoa kiertävä iso posliinikukka oli myös mieluisa istuskelupaikka. Tämä on ainoa kuva, mikä siitä otettiin:

IMG_3754

Yleensä se oleili”puussaan”, joten kun alla oli sanomalehtiä, ei kakkoja tarvinnut muualta siivota. Yhden suuren kaktuksen se nokki kuoliaaksi äitini harmiksi.

Maaliskuussa pakkaset vihdoin hellittivät. Oli suojasäätä ja avasimme ikkunan suloiselle visertäjälle. Ystävämme oli nimittäin alkanut kevätlaulunsa! Se lensi ikkunalle, pyrähti ulos. Tuli sitten takaisin sisään, kuin kiittämään, ja lensi vihdoin pihalle. Kesällä luultavasti tapasimme sen pihapiirissä, sillä näkemämme punatulkku oli ihmeen kesy.

Tämä herttainen muisto on kaukaa lapsuudesta, silti se putkahtaa mieleeni aina joulun aikaan. Olen  kertonut tarinan monessa koululuokassa oppilaille. Lapset pitävät siitä, mutta sehän onkin  ihanan lämmin joulusatu. Paitsi että on ihan totta.

Advertisement
Kategoria(t): Koti, Sekalaista Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Punatulkun tarina

  1. Lissu sanoo:

    Herttainen kertomus, mutta eihàn teillà vielà noin paljon lunta ole?

  2. Sirkku sanoo:

    Tuon tekstin luen kyllä lapsillekin, oli niin ihana.

    Pikkulintua sisällä lapset eivät unohda. Meidän ekaluokkalainen oli varmaan alle 2-vuotias, kun keittiön ikkunasta lehahti varpunen sisälle, lensi makuuhuoneeseen ja istahti Kaisan pinnasängyn laidalle ihmettelemään. Sängyssä nukkuva Kaisa heräsi ja näki pikkulinnun sänkynsä laidalla ja oli niin ihmeissään, että vielä nykyäänkin muistelee tapahtunutta.
    Omin nokkinensa lintu osasi sitten lentää ikkunasta ulos.

    • Sirkku, tosiaan tuo on unohtumaton kokemus. Se kädestä syöminenkin! Valitettavasti en saanut vielä skannattua vanhaa, mustavalkoista kuvaa linnustamme. Ehkä se kuitenkin vielä onnistuu, kunhan nuorisoa näkyy…
      Lissu, ei ole vielä lunta yhtään! Suppiksia tänäänkin etsin, onneksi ei paljoa löytynyt. Torilla oli, 2 euroa litra. Kelällä kympin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s