Keväisiä päiviä,

niitä on nyt riittänyt. Lumi väistyy ja kävelin peltoa pitkin saunarantaan

kevään etenemistä katsomaan. Matkalla tarkistin ison kivijärkäleen viereen istutetun tammen: Verkko on paikoillaan eikä jänistuhoja ole.

Leskenlehtiäkin näkyi muutama, vettäkin jo rantaviivalla. Istuin kauan ja kuuntelin kevään ääniä: Kurjet, töyhtöhyypät, kuovikin. Ja kiuru lauleli taivaan sinessä. Tähän hetkeen olisi hyvä jäädä.

Syksyllä kasvihuoneessa tapahtui ”vesivahinko”: Hana unohtui auki ja koska pohja on betonia, muodostui järvi. No, onneksi tomaattisato oli jo valmistunut – sellaista haittaa ei tullut, mutta multa varmaankin happamoitui talven aikana. Nyt tyhjensimme koko huoneen,

ja levitämme uudet turpeet kunhan ehdimme. Pieneen laatikkoon siirrettiin ruohosipuli ja salaatinkin sinne jo kylvin.

Vanha multa kasattiin pressun päälle ulos

josta se päivän mittaan kottikärräiltiin kukkapenkeille ohueksi katteeksi (alle kalkkiripaukset).

Sinne jäivät pohjalle kuunliljojen kuihtuneet lehdet, mullaksi nekin muuttuvat.

Nurmikoita ei meillä haravoida, mutta tieltä täytyi ottaa lehtiä pois.

Seinustalla on 30-vuotias tuivio, jota aina välillä täytyy kurittaa kunnolla. Se levittäytyy terassille ja nousee seinälle sorakerroksen ohi.

Kaksi kärryllistä kokkotarpeita

ja siistiä tuli!

Meille isännän kanssa tuli oikein hyvä mieli, kun saimme parissa päivässä niin paljon aikaan. Vesijunppaankin vielä ehdimme.

Lopuksi se paras hetki: Kevään huumaan sekoittui tänä vuonna myös viimeinen revontulikyttäys ja ihan upeat kuvat sain eilen puolen yön maissa. Pihalla oli mukavampi kuljeskella yöpuvussa, kun mittari näytti kolmea plus-astetta – talvikuvissa taisi olla parikymmentä miinusta!

Advertisement