Pyhäinpäivänä

Meidän ”talviaikamme” on aina alkanut pyhäinpäivästä. Satokausi on päättynyt, on rauhoittumisen vuoro. Teen monenlaisia herkkuja kaikesta siitä, mitä on kasvatettu ja metsistä kerätty. Kekrijuhlaksikin tätä viikonloppua varmaan voisi kutsua.

Haudoille tietenkin viedään kynttilät…

…ja muistellaan heitä, jotka ovat jo rajan takana. Nämäkin neljä, vanhempamme. On ikävä, minulla varsinkin isän ikävä. Tuossa keinutuolissa, syntymäpäivänään, viisi vuotta sitten.

Pihalla on pimeää, lähipelto aurattu.

Synkkyyteen on viritelty valoja ihan vaan siksikin, että illalla olisi joku kiintopiste, jonka ikkunasta voisi nähdä. Ettei tuntuisi siltä, että olemme avaruuden rajamailla, vaan että tuolta tuikkii valoja, tuolta kärhöristikolta, kiven luona.

Ja kesäkeittiökin on pimeydessä paikoillaan.

 

Kurkkureki on tyhjennetty kasvustoista. Nyt sen kyydissä on pieni, valaistu kuusi – mihin lie matkalla.

Matalaan multaan pikkuista oli vaikea pystyttää, mutta isäntä ruuvasi avuksi kaksi kolottua lautaa.

Pihapiirin visakoivu, käkkyräkoivu, mikä lie. Koivu kuitenkin.

Kaksi runkoa on kietoutunut yhteen, sammaloituneina ne kasvattavat tiheitä oksistojaan. Sylikkäin.

Siinä ne ovat, toisiaan tukien. Me kaksi.