Loppukesän tunnelmia kotona ja kirkkomaalla

Kaksi viikkoa sitten oli näin ihana sää: Aamun helleusva lillui hiirenhiljaa pienen lahtemme yllä.

Mikael oli vanhempiensa kanssa, juuri sopivan sään aikaan, maalla, ja siitähän seurasi monenlaista mukavaa. Parhaan hellepäivän pappa ja isi kuitenkin uurastivat kuivumassa olleiden takkapuiden kimpussa.  Äitikin oli pinoja tekemässä. Pikkumiestä kiinnosti eniten tietenkin traktori…

…sekä jo tyhjäksi jäänyt, suloisen täydellinen linnunpesä puukasan reunalla.

Kun äiti ja isi pinosivat papan kanssa puita katon alle, mummun tehtäväksi jäi huolehtia Mikaelista.  Aluksi kastuttiin vesisateessa.

Olipa kivaa! Mummunkin piti juosta sekaan, mutta minäpä osasin varautua suihkun keinuntaan – kukas ei osannut? Järvestä tuleva vesi oli kuitenkin mukavan lämmintä.

Vesiletku oli sopivasti esillä ja kun kasvihuone oli kasteltu, Mikael halusi  pestä peräkärryn ja papan vanhan auton. Lopuksi hän oppi uuden sanan: Puro! Sellainen nimittäin syntyi, kun vettä lirutti alamäkeen hiekkatielle.

Sitten hypittiin yhdessä trampoliinilla…

…ja leikittiin hiekkalaatikolla. Mummun osuus perheen puuhapäivässä oli mitä parhain!

                                                                                 *****

Lomaviikonlopun aikana kävelimme illalla vanhan kirkon tunnelmallisessa puistossa: Kaunis hautausmaa kirkon ympärillä huokui rauhaa.

Kirkkovene oli tutulla paikallaan katoksessaan. Sillä olivat keuruulaiset aikoinaan soutaneet matkojen takaa Sanaa kuulemaan. Järviä pitkin, toiselta kylältä. Myrskyn raivotessa tai tyynellä säällä. Suuressa kirkkoveneonnettomuudessa vuonna 1845 menehtyi moni mukana ollut. Linkistä voit lukea muutakin kirkkoveneiden ja Kolhon kylän historiaa.

Kävelimme hitaasti kirkkomaan käytävillä – tavasimme tekstejä sammaloituneista hautakivistä. Oli lämmin, hiljainen kesäilta. Linnut olivat vaienneet, mutta äkkiä vanhan muurin kivet alkoivat puhua minulle. Niiden tarinassa kertautuivat kauan sitten eläneiden keuruulaisten ahkeruus ja sinnikkyys. Näin mielessäni heinätupsuja hamuavat työhevoset kivikärryjen edessä. Katselin, kuinka  vanhanaikaisiin sarkavaatteisiin pukeutuneet kumaraiset hahmot, savisissa saappaissaan, pinosivat kivä kirkon aitaan. Tulevaisuuteen luottaen, Jumalan johdatukseen uskoen. Rakas, kaunis Keuruu. Silloin ja nyt.

Sydän nöyränä, täynnä kiitosta, nappasin Mikaelin syliini.

Advertisement