Haarapääskyt ovat olleet minulle aina erikoisen rakkaita ja tunteita herättäviä lintuja liidellessään talon ympärillä ja livertäessään tikapuilla. Meillä on ollut niitä niin kauan kuin muistan, liittyy varmaan maatilaan ja lehmien pitoonkin. Isä pelkäsi, että ne häviäisivät silloin kuin viimeinen lehmä 1980-luvun puolivälissä lähti navetasta, mutta onneksi pelko oli aiheeton. Joka vuosi ne tulevat, uskoisin että jopa samat yksilöt, sillä niin tottuneesti ne viilettävät läpi talon avoimesta välitilasta heti saapuessaan.
Eräänä iltana, helteisen päivän jälkeen, istuimme isännän kanssa ulkona illan viileydestä nauttien ja maiseman kauneutta ihaillen.
Samalla parvi nuoria pääskysiä pelmahti katolle ja alkoi sen iki-ihanan liverryksensä. Silloin vasta tajusin. Tajusin sen sanoman. Sehän on ihan kuin jutustelua, kerrontaa. Alkaa pulputtaen, iloisesti, ystävällisesti. Ja päättyy aina mataliin ääniin, ihan kuin pisteeseen: Tämä lause loppui tähän, mutta pian alkaa uusi.
Tuli niin lämmin, onnellinen olo. Kiitollinen olo. Minulla on ystäviä, tuolla ylhäällä, kertomassa omaa tarinaansa. Kaukaisista maistako? Vai tästä hetkestä?
Nyt ymmärrän puhettanne paremmin, mutta näin kauan se kesti. Monta kymmentä vuotta. Hyvää muuttomatkaa, tervetuloa takaisin jälleen keväällä. Rakastan teitä.
Liverrystä voit kuunnella täältä ja Itävallan kyläpääskysistä kertovan Straussin valssin täältä, klik.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Minä sain myös tuollaisen valtavan parven naapurin koivun vieraaksi. Uskomaton konsertti! Piti pysähtyä ja kuunnella vain niin kauan, kunneste jokin säikäytti ne ja koko parvi leimahti lentoon.
Varmaan ihana kokemus!