Kanalan kauhunhetki

On tapahtunut jotakin hirmuisen ikävää. Ja juuri kun kirjoitin iloisena kanalan kuulumisia edellisessä ”Navettapolulla”- postauksessa! Pahinta on, että en edes tiedä, mitä se kamala on ollut. Joka tapauksessa kävi niin, että lähdin pari päivää sitten iltasella kahdeksan jälkeen pihalle ja kuulin samalla navetan luota kovaa kaakatusta ja päivitystä. Joku valtaisa hässäkkä siellä oli ja ensimmäiseksi tuli mieleen, että ehkä ohi oli kulkenut karkuteillä ollut koira. Lähdin tietenkin katsomaan.

Siinä vaiheessa suljetussa kanatarhassa oli jo rauhallista, tosin vain kolme kanaa oli Kallen kaverina pihalla. Heitin vähän jyviä, mutta eivät ne oikein maistuneet. Tuohon aikaan porukka  on jo yleensä mennyt sisätiloihin ja sukii itseään orrella yötä varten – herätyshän on kaikilla aina kukonlaulun aikaan. Lähdin navettaan tarkistamaan, josko se puuttuva istuisi siellä yöpuulla, mutta ei. Kauhukseni huomasin sen makaavan lattiapehkuissa – kuolleena! Ei mitään ulkoisia vammoja, se vain retkotti siinä hengettömänä. Mitä oli tapahtunut, sitä en vieläkään tiedä.

Joka tapauksessa kanat ovat siitä lähtien pysytelleet vain ulkotiloissa, nukkumassakin. Niillä on kyllä orsi sadekatoksessa ja sääkin on lämmin, mutta miksi kukko ei uskalla mennä sisälle? Sehän keroisi siitä, että juuri sisätiloista ne ovat joutuneet kauhun vallassa pakenemaan. Mutta mikä siellä voisi olla, kun mistään ei pääse esimerkiksi kettu navettaan. Oliko tuo yksi raukka kuollut säikähdykseen? Saanut sydänhalvauksen? Mutta mikä sen aiheutti? Jos se oli joku peto, niin miksi se  ei edes yrittänyt syödä uhria? Säikähtivätkö ne vain turhan takia, vaikka tuulen pamauttamaa ikkunaa? Tosin silloin ei edes tuullut. Kaksi kanaa käy päivittäin munimassa pesiin, mutta kukko ei sinne lähde eikä vie rouviaan yöksi. Kuinka kauan se tuon pelottavan hetken muistaa vai unohtaako ikinä.  Tuleeko niille raukoille vielä sulkasatokin tästä kaikesta stressistä. Ja ennen kaikkea, miten voisin estää jatkossa tuollaisen tapahtuman, kun en tiedä, mikä sen aiheutti.

Ystävän muistoksi liitän tähän siitä vielä kuvat.

Voi raukkaa, kaksi vuotta sitten kuoriuduit meillä ja nyt kävi näin. Tuossa tutkit ensi kertaa ihmeellistä maailmaa, sinä raidallinen, suloinen, tumma tipu.

Mutta voin lohduttautua sillä, että sait meillä viettää  hyvän elämän. Munimasi munat olivat varmasti niitä onnellisen kanan munia.