Navettapolulla

Talomme on aivan lapsuuskotini naapurissa. Sen navetassa asustelevat ahkerat lemmikkimme, neljä kanaa ja Kalle-kukko Kakkonen. Matkaa kertyy meiltä kanalaan jonkin verran ja joskus se tuntuu raskaaltakin – esimerkiksi vesiämpäreitä kannettaessa. Mutta näin kesäaikaan kuljemme Katti-Rontin kanssa sinne mielihyvin, silmät, korvat ja ennen kaikkea nenä tarkkana.

Kun astun ulos kotiovelta, ohitamme ensin kasvihuoneen, daaliapenkin sekä vanhan kivikellarin.

Kellarin vieressä, isäni istuttamissa pihtakuusissa,

roikkuu monta tuulikelloa. Yksi niistä on hyvin herkkä ja sen kuulee miltei tuulettomallakin säällä. Tuo varjoisa kuusien alus on pikkuväen salainen maa.

Muistan tässä vaiheessa aina rakasta isääni, jonka kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi jo seitsemän vuotta. Tuulikellot tuovat terveisiä pilvien takaa.

Naapurikuuseen ripustetussa pöntössä sinitiaisten poikaset sirkuttavat suloisesti.

Matkan jatkuessa vasemmalla on suuri sireenipensaisto. Voi, mikä tuoksu!

Valkoiset juhannusruusut loistavat sireenien vierellä

 

ja kohta siinä tuoksuvat myös Valamonruusut, nuput ovat jo suuria.  Muistan, kuinka isä istui monet kerrat aamuvarhaisella kesää ihailemassa tuolla itäisellä, aamuauringon seinustalla. Sen muistoksi siellä on nyt muistelupenkki, jolle jokainen halukas voi istahtaa ajatustensa kera.

Navettapolkuni kulkee ohi puutarhan, jonka vanhat omenapuut ovat jo kukkansa pudottaneet. Mutta jokin aika sitten sillä kohdalla tuoksui mielettömän ihanalle ja voi sitä huumaavaa surinaa ja pörinää, kun kimalaiset tekivät töitään!

Navetta näkyykin jo tuolla kauempana. Kallen kiekuminen on kuulunut jo pidemmän aikaa, se kyllä huomaa heti polun astelijat  Aika hyvä vahtikukko!

Sitten on taas sireenejä

mutta myös kauniina loistava lumipalloheisi.

Vanhan talon seinustalla on vielä suviruusua, joka sekin alkaa juuri kukintansa.

Nyt saavumme uuden kukkapenkin luokse, sillä keväällä päätin pelastaa äidin vanhat, villiintyneet, rikkakasvuston peittämät perennat parempaan kasvupaikkaan suuren vaahteran varjosta. Tuo pallotuija oli paikalla ennestään ja sen ympärille kaivoimme ja kunnostimme isännän kanssa lisämaata. Koska multa on uuden pehmeää ja kanat päivittäin vapaana, alue piti toistaiseksi suojata. Siihen sopi hyvin varastosta löytynyt katiskaverkko, (sen kauneudesta ei puhuta tässä vaiheessa sanaakaan…)

Kun vielä kerran on nuuhkittu tammen luona kasvavia sireenejä – tässä kohdassa myös valkoisia –

sekä yli satavuotiaiden kuusien juurelle levinneitä tuomia ja juhannusruusuja, olemme vihdoin kanatarhan portilla.

Navetan seinustalle vuosikymmeniä sitten istuttamani raparperit olivat varhaisen kevään vuoksi  jo miltei liian vanhoja, joten ensimmäinen sato on kerätty talteen mehu- ja piirakka-aineiksi. Kanalasta saatavalla, pehkuihin palaneella kanankakalla lannoitettuna ne tuottavat vielä syksyllä uuden, suuren sadon.

Siirsin seinustalle pari vuotta sitten myös karhunvatukan. Onneksi, sillä itseltäni se kuoli viime talvena kun taas tässä kukinta on jo mukavasti alkanut.

Annetaanpa kanalan väelle hiukan rikottuja munankuoria ja päivän kaura-annos, kun niin kovasti kaakattavat.

Tästä urotyöstä ne taisivat minulle kertoa. Kiitos, ihanaa kun te kaikki neljä nyt munitte, sillä vuorotellen olette jokainen hautomakuumetta poteneet. Välillä on tullut vain muna päivässä, aina ei sitäkään. Mutta nyt saadaan tehdä juhannukseksi keltaista kääretorttua!

Sitten takaisin kotiin. Tuolta se kultainen koti pilkottaa, talojen ja pensaiden välistä, ihan perältä,  223 askeleen päästä. Mutta mihin kissa katosi?

Paluumaatkalla on aikaa istahtaa munarasian kanssa penkille, muistelemaan isää ja äitiä sekä heidän elämäntyötään.

Kaunis, tuoksuva, ihana Suomen suvi on nyt täällä.