Pyhäinpäivän ajatuksia

Muutaman viikon kuluttua edessä on äidin veljen siunaus. Sisarusparven viimeinen on lähtenyt 88 vuoden iässä siskojen ja vanhempiensa luo. Meitä edeltävä sukupolvi on nyt kokonaan poissa, seuraavana on meidän vuoromme.

Siitäkin on jo kymmenen vuotta, kun surullisina astelimme hautausmaan käytävällä isän arkkua saattamassa. Kirjoitin siitä kerran täällä, klik, sillä niin vaikeaa oli luopuminen vuosienkin jälkeen. Nyt kävimme isännän kanssa viemässä jälleen kynttilöitä edesmenneitä sukulaisa muistaen ja taas lähtivät ajatukset synkille raiteille:

Kuljin isän mukana koko hänen sairautensa ajan jokaisen lääkäri- ja hoitokerran, tukena ja apuna. Sädesairaala ja sen ystävällinen henkilökunta tulivat silloin tutuiksi. Toukokuun alussa olin itse osteoporoositutimuksessa tässä samaisessa rakennuksessa ja kahvilassa totesin isännälle, että kaikki siellä on ennallaan. Ja että kunpa tänne ei koskaan tarvitsisi tulla niissä ikävissä merkeissä, mitä isän kanssa silloin oli. Mutta emmepä silloin arvanneet, että ei menisi kuukauttakaan, kun tuo rakennus tulisi jälleen tutuksi.

Kerroin täällä, klik, että meille tuli mörkö, sillä en vieläkään mielelläni sano ääneen tuota S-kirjaimella alkavaa sairautta. Mörkö lamaannutti, mutta kesän mittaan taistelu vei voiton mielialassa. Ahkeroimme talon maalauksen kimpussa, jopa avoin puutarhapäiväkin pidettiin. Tuntui siltä, että on ehdittävä tehdä valmiiksi sitä ja tätä. Syksyinen lähisuvun yhteinen Rodoksen matka vei sekin osaltaan voimia möröltä, sillä kun on kokenut jotain niin ihanaa pikkuväen kanssa, ei mikään paha tunnu enää voittamattomalta.

Nyt tuolla lumisella sairaalan pihalla on jälleen tuttuja, rakkaan ihmisen kengänjälkiä. Joka arkipäivä, monen viikon ajan.  Katsomme kuitenkin luottavaisina eteen päin, suomalaiseen, hyvään terveydenhoitoon uskoen. Valo tuikkii jo pimeydestä.

Rauhallista Pyhäinpäivää teille kaikille, ystävät!