Isän muistolle

Kävimme äsken hautausmaalla. Särkynyt sydän kukkii parhaillaan, keräsin aina ennen isälle niistä syntymäpäiväkimpun. Hänkin piti kukista, mutta nyt on jo toinen kesä, kun syntymäpäiväkukat viedään haudalle. Tämän muistelu on minulle niin surullista ja vaikeaa, että kyyneleet tippuvat koneen päälle nytkin tätä kirjoittaessa, sillä isä oli minulle hyvin läheinen ja rakas. Ymmärsimme toisiamme, ajattelimme samoin.

Nuoruus ei ollut helppoa sillä 12.4.1943 lähti  tämä 17-vuotias poika asemalta junaan kohti sotarintamia. Kannaksella, Viipurissa, Kiviniemessä, Vuosalmella, Rautjärvellä. Lopuksi vielä Lapin sodassakin, yhteensä kaksi vuotta ja viisi kuukautta. Näistä ajoista ei meillä ennen paljoa puhuttu, eipä veteraaneja tai lottia edes arvostettu silloin. Nyt myöhemmin tilanne on toinen ja viisi vuotta sitten isäkin halusi kertoa tarinansa. Kirjoitin sen silloin valokuvineen kirjaseksi, joka nyt on muistona kaikilla lähisuvun nuorilla. Samalla myös äidin lotta-ajat saatiin kansien väliin. Isä muisti erittäin hyvin kaikki yksityiskohdatkin. Hän arvosti työtäni ja sanoi usein myöhemmin, että oli viimeinen aika kerätä tätä tietoa, sillä rankat syöpähoidot heikensivät muistia ratkaisevasti. Oikealla olevasssa kuvassa kaikki on vielä hyvin, lippua nostetaan syntymäpäivänä salkoon yllätysjuhlan kunniaksi, ennen vieraiden tuloa.

En millään hyväksy hänen sairauttaan! Miksi eturauhassyöpää aluksi vain seurattiin muka  vaarattomana, miksi ei heti tehty radikaalia leikkausta? Miksi sen annettiin edetä luustoon? Ikärasismia? Koska kuljin mukana kaikissa hoidoissa ja lääkäreissä neljä vuotta, sairauden toteamisesta asti, tiedän, mistä kirjoitan. Yhtäkkiä, puolen vuoden kontrollijaksojen välissä, tilanne muuttuikin: agressiivinen tauti eteni vauhdilla. Viimeinen kesä oli surullinen, sillä lääkäri oli kertonut melko tarkkaan jäljellä olevan ajan. Lapsemmekin istuivat silloin usein papan kanssa omenapuiden varjossa juttelemassa, sitä aikaahan ei koskaan voisi enää saada takaisin. Mikään työ tai meno ei silloin ollut tärkeämpää, sen kaikki ymmärsivät. Koska mummola on ihan naapurissa, kävin päivittäin hoitamassa, lääkitsemässä, auttamassa. Lopussa olohuoneemme muuttui sairaalaksi sänkyineen, pottatuoleineen ja kävelytelineineen. Pappa halusi kuitenkin olla omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, vain kaksi viimeistä viikkoa hän asui meillä. Hän ei olisi halunnut olla kenellekään vaivaksi! Oli surullista taluttaa vessaan luurangoksi laihtunutta miestä, katsoa, miten heikot olivat ne kädet, jotka ennen voimakkaina kantoivat minuakin pihasaunaan, lapsena ollessani. Hän oli mieleltään niin terve, ymmärsi tilanteen. Vielä viimeisen, sairaalassa vietetyn viikon aikana, hän muistutti moneen kertaan, että huolehtisin laskuista hänen jälkeensä. Kun tuttu kirkkoherra oli käynyt papan luona antamassa  ehtoollisen ja pitämässä pienen hartauden, oli veteraani lähtövalmiina. Viimeisenä päivänä mieli kirkastui, hän oli iloinen, vitsikäs, entisellään. Ja sitten illalla, läheisten ympäröimänä, jätti meidät kuitenkin.

Olisi ollut vielä niin monta asiaa kysyttäväksi. Monta kiitosta kiitettäväksi ja monta halausta halattavaksi. Isä olisi varmaan halunnut nähdä Mikaelinkin…Mutta tällaista on ihmiselo, emme voi sitä määrätä, pakko vain hyväksyä. Nyt mummolan vintillä odottelee vanha hanhituoli, jonka hän sai lapsena ollessaan. Kunhan Mikael kasvaa ja ymmärtää, keinutan häntä siinä ja kerron Erkki-papasta, joka oli esimerkillisen hienotunteinen ja hyvä mies sanojen kaikissa merkityksissä. Niin Mikaelkin oppii tuntemaan tämän minulle niin rakkaan ihmisen. Muuta en enää voi hänen hyväkseen tehdäkään. Särkynyt sydän – kukka vai tunne?

Advertisement