Murheellisia ajatuksia

Alkuviikolla kulttuuritalo Kimarassa oli mielenkiintoinen esitelmä, jossa itsekin karjalaiset juuret omaava Pekka Vanhanen kertoi meille Keuruulle tulleista evakoista. Esite tapahtumasta löytyy täältä, klik.

Noista ajoista olen toki itsekin paljon kuullut ja lukenut, mutta nyt, kun niistä arkistojen kautta meille kerrottiin ja sota Ukrainassa riehuu, tapahtumat tulivat ihan lähelle. Jos haluat lukea tarkemmin evakoista, Karjalan liiton sivulta löytyy tietoa, klik. Myös Iltalehden sivulla on kirjoitus evakkotaipaleista, klik.

Ensimmäisen kerran Karjalasta alettiin evakuoida väestöä talvisodan alkaessa 30.11.1939 Osa siirtyi vain kauemmas taistelulinjoista, mutta osa siirrettiin jo muualle Suomeen. Jatkosodan alkaessa 25.6.1941 saatiin vallattua takaisin jo menetettyjä alueita ja asukkaat alkoivat palata koteihinsa. Talot oli tuhottu, mutta ahkerat karjalaiset alkoivat sotilaidenkin avustuksella rakentaa uusia tilalle. Osa palasi jo ennen talvea, mutta suurin osa keväällä 1942. Kesäkuussa 1942 oma isänikin kutsuttiin sinne mukaan nuorena sotilaana, joka rintamalla sitten 14.6 täytti 17 vuotta:

Vilja kylvettiin, toivo valtasi synkkyyden pikkuhiljaa. Kellareista ja parakeista päästiin muuttamaan uusiin koteihin. Voi vain kuvitella asukkaiden ja sotilaiden tunteita asemasodan aikana, koska koko ajan oli olemassa pelko Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä, vaikka moni uskoikin, että ei sellaista tule. Näin ukrainalaisetkin ajattelivat viime keväänä, kun Venäjän suuret sotaharjoitukset aivan rajan pinnassa aloitettiin. Että eihän nykyaikana, Euroopassa, kukaan niin järjetön ole, että aloittaisi sodan.

9.6.1944 asemasodan vaihe päättyi pelättyyn Neuvostoliiton suurhyökkäykseen. Alkoi suur-evakuointi, joka yritettiin toteuttaa huolellisten suunnitelmien mukaan, mutta joka monelta osin kuitenkin oli kaaosta, sillä lähtö tuli niin äkkiä.Viljapellot oli kylvetty, perunatkin, ja uudet talot rakennettu. Nyt paettiin kiireessä, lyhyellä varoitusajalla. Kaikki piti jättää. Ihmiset saivat ottaa mukaan sen mitä pystyivät kantamaan, junavaunuihin ahdettiin maatalouskoneita ja muuta tärkeää. Asemille tuotiin kuljetusta varten odottamaan huonekaluja, jotka kiireessä ja pommitettujen rautateiden vuoksi kuitenkin jäivät sinne. Tässä on kuva Keuruun asemalta: Lukematon määrä auroja, joissa on numerot ja nimetkin. Osan löysivät varmaan oikeat omistajat, osa jäi noutamatta ja huutokaupattiin vuosien kuluttua.

Evakot lähtivät junien härkävaunuissa, mutta monet joutuivat kulkemaan jalkaisin karjansa kanssa kohti tuntematonta. Isä kertoi, että kun hän Karjalassa keskusteli yhden evakkomummon kanssa ja suri tämän kohtaloa, mummo vastasi, että asiat eivät ole koskaan niin huonosti etteivätkö ne huonomminkin voisi olla. Positiivista ajattelutapaa kannattaisi monen nykyihmisenkin harrastaa.

Tässä kuvassa on tilastoa Keuruulle tulleista evakoista, sijoitusperheistä ja henkilömääristä:

Pienelle paikkakunnalemme sijoitettiin yli 4000 evakkoa. Kaikki on kirjattu tarkasti, joten tulevillakin tutkijoilla on runsaasti materiaalia käytettäväksi. Nyt vasta kuulin alueista, joihin uudet tulokkaat rakensivat talonsa ja istuttivat omenapuunsa. Yksi niistä on Seiponmäki koulutieni varrella, vaikka en koskaan sitä lapsena tiennyt. Monia koulutovereita asui silloin noissa taloissa ja nykyisin olen usein ihaillut, miten uudet sukupolvet tai uudet omistajat kunnostavat kauniisti noita 70 vuotta vanhoja taloja ja niiden puutarhoja.

Karjalan jättäminen oli hirvittävän surullista. Miltä minusta tuntuisi lähteä kodistani? On oikein, että näitä asioita ei unohdeta ja niistä puhutaan. Mutta sen ajan päättäjät ovat kuitenkin tehneet hienon työn evakuoinnissa. Iltalehti kertoo asiasta näin: ”Kaikkien suomalaisten evakuoiminen ja sen jälkihoito ovat maailmankin mittakaavassa ainutlaatuinen ponnistus. Toisin kuin muualla, Suomessa evakoita ei suljettu pakolaisleireille vaan heidät asutettiin ympäri Suomea toisten suomalaisten luo. Lisäksi sodan jälkeen heille tarjottiin maata ja mahdollisuuksia omalla työllä löytää paikkansa uudelleen.”

Monella omistakin ystävistäni on karjalaiset sukujuuret. Heillä on ikuinen ikävä kotiseudulle, kauniiseen Karjalaan.Tätä kirjoittaessani kuuntelin uutisista, kuinka Venäjä on iskenyt sairaalaan, jossa synnytysosastolla on kuollut pieni vauva. Monet kaupungit, miljoonat ihmiset, ovat pakkasessa vailla sähköä ja vettä. On ollut järkyttävää kuulla, kuinka lapsia on ”adoptoitu” ja väestöä pakkosiirretty Venäjälle. Kuinka paljon ihmisä on kidutettu ja tapettu, millaisia ovat nuorten naisten karmeat kokemukset. Jos Suomella ei olisi ollut tarkkoja suunnitelmia evakuoinneista ja uusista sijoituspaikoista, aika olisi tuolloin ehkä ollut liian lyhyt lähtemiseen. Mitä Karjalaan jääneille olisi silloin tapahtunut? Olisiko väki pakkosiirretty Siperiaan ja lapset ”adoptoitu”? Sillä hyökkääjämaan tavat eivät ole näissä 80 vuodessa muuttuneet, ainakaan inhimillempään suuntaan. Myötätuntoni on kylmässä ja pimeässä kärsivien ukrainalaisten luona, sillä en pääse eroon siitä ajatuksesta, että ukrainalaisten kärsimys olisi voinut tälläkin vuosituhannella olla myös Suomen kohtalona. Nyt on aika auttaa sekä heitä ja myös niitä perheitä, jotka Suomessa pahiten kärsivät hintojen noususta. Olenkin päättänyt, että myös meidän perheen joulukortitteihin muuten kuluisiva summa lisätään avustuksiin, jotka nyt ovat monelle tarpeen.

Pari viikkoa sitten itään ilmestyi erikoinen näky: Raskas pilviverho repesi ja näytti palan aamuruskon värjäämästä, tulenhohtoisesta taivaasta. Järvi ei ollut vielä jäässä, joten sekin heijasti tuon punaisen loimun.

Hetkessä kaikki oli kuitenkin ohi: Näytelmä päättyi ja verhot sulkeutuivat. Välähdys rintamalta ja taistelujen keskeltä?

Evakkoiltamme lopuksi herkistyimme kuuntelemaan kauniin ”Evakon laulun”. Sinäkin voit kuunnella sen ihanan Diandran esittämänä täältä, klik.