Metsä on minulle aina ollut tärkeä ja varsinkin nyt syksyllä sen hiljaisuus puhuttelee. Kuljin viime viikolla yksin tutuilla poluilla, sieniämpäri toisessa ja kipsi toisessa kädessä. Hitaasti, rauhallisesti ja kompasteluja varoen matkani eteni sammalikoissa.
Ihastelin sateen kastelemia, pulleita jäkäläkasvustoja puiden oksilla
ja kuuntelin äänetöntä metsää. Tikan pajasta yllättäen kuulunut nakutus tuntui miltei tykin jyskeeltä hiljaisuudessa, jossa lehtien putoaminenkin oli suuri ääni. Huokaisin kiitollisena: Onneksi meillä eivät tykit jylise, onneksi elämässämme – kaikkine ikävyyksineen ja pelkoineenkin – on kuitenkin rauha. Sydän pakahtuu joskus surullisista ajatuksista Ukrainan ja koko maailman tilanteesta, uutiset ovat päivä päivältä pelottavampia.
Suokin oli hiljainen – sumu peitti sunnuntaiaamuna sen harsoonsa. Se tuoksu!
Kurkien muutto on ohi, yksikään lintu ei äännähtänyt. Ainoastaan karpaloiden putoaminen astian pohjalle ilmoitti, että isäntäkin oli paikalla. Itselläni oli poimuri, kipsikäsi ei taipunut yksittäisten marjojen ottamiseen.
Kun aurinko pilkahti pilven raosta, senkin miltei kuuli siinä syvässä rauhassa.
Nyt matka kulkee kohti lumen hiljaisuutta. Kädet ristissä: Heille sodan keskelle sekä meille kaikille täällä rohkeutta, voimia ja parempaa huomista toivoen.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 