Aiemmin epäilin, että jos päästän kanat vapaaksi, niitä on vaikea saada takaisin tarhaan. No eipä olisi kannattanut! Eiväthän nämä ison kanalan kasvatit halua edes olla nurmikolla. Ruokakupin perässä saan ne ehkä kymmenen metrin päähän ovesta,
mutta äkkiä ne sitten menevät takaisin turvalliseen kotipihaansa. Kerran telkesin oven, että niiden olisi pakko jäädä vapauteen mutta kun sitten menin tarkistamaan tilanteen, näytti tältä:
Kaikki olivat sulloutuneet ovisuuhun ihmettelemään, miksi se ei avaudu. No, helppoahan tämä on – kukkapenkkejä ei ainakaan tarvitse aidata, ei niitä kukaan ruoputa! Ja aika tiiviisti ne kulkevat perässäni, siksi jäin kerran vanhan räsymaton rispaantuneita päitä purkamaan ja uudelleen solmimaan navettapihalle vanhan tammen varjoon. Jospa ne nyt nokkisivat vähän vihreää ja olihan minulla kavereita, kun juttelin niille koko ajan. Puhumiseen ne tosiaan vastaavat, ollaanhan me hyviä ystävyksiä!
Parasta on kuitenkin se, että munia tulee yleensä kaikilta: Kuusi kappaletta päivässä. Nyt on mukava tehdä jäätelöäkin.
Kun tytär oli etätöissä, kävimme Vilikka-kirpputorilla joka onkin oikein hyvä kirppis. Pihalla bongasin upean, iäkkään valurautamankelin, josta en saanut katsettani irti.
Olinhan nähnyt niistä kuvia vanhoissa, museoon lahjoitetuissa Kotiliesissä! Ja kun tytär sanoi, että hän on haaveillut prässistä grafiikkatöilleen, tein heräteostoksen: Mankeli tuli meille neljälläkympillä, kotiin saakka. Eihän se varmaa ole, voiko sitä prässinä käyttää, mutta on se vaan upea museoesine!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 