itsessäni herää aina suuria tunteita menneitä sukupolvia kohtaan. Olen kuullut paljon kertomuksia järven kalaisuudesta ja kuinka sieltä on saatu syötävää vaikeinakin aikoina. Peruna ja suolakala – sillä selvittiin.
Viikonloppuna huomasin, että rantavedessä oli vilskettä ja varhaisen sunnuntaiaamun tarkistus
varmisti asian: Lahna kutee rantakaislikossa niin että loiske käy.
Isännän vyöruusun jälkeinen hermokipu ei ota laantuakseen lääkkeistä huolimatta, mutta jotain helpotusta siinä välissä oli, kun hänkin jaksoi sitten lähteä laskemaan verkon ja kaksi katiskaa. Illalla otimme jo verkon pois – se oli kietoutunut tiukaksi köydeksi sillä satimeen oli jäänyt 12 lahnaa.
Aamulla nostimme katiskatkin, se oli tosi vaikeaa kun painoa oli valtavasti. Yhteensä seitsemän parin kilon vonkaletta!
Pienemmät saivat jatkaa kutuhommia mutta isoista jaoimme ystäville ja jäi toki itsellekin syötävää. Kaloja savustettiin, totta kai.
Kokeilin ensimmäisen kerran valmistaa myös tahnaa, johon tuli ranskankermaa, ruohosipulia, tilliä, suolaa, pippuria ja perattua savulahnaa. Tosi hyvää!
Tänä keväänä toukosiunaus oli naapurissa. Tässä talon emännän ottamassa kuvassa meidän kotimme häämöttää peltojen takana:
Niin kaunis päivä, väkeä oli paljon. Talon isäntä kylvi kauransiemeniä, jotka pappi oli siunannut. Nyt jos koskaan on syytä toivoa ja rukoilla hyvää satoa, pelottavien sotauutisten keskellä ja keskelle.
Perunoiden istutus huolestutti kun isännän liikkuminen on niin hankalaa. Vaatteetkin sattuvat iholla. Mutta kiitos hyvien naapureiden, nyt talvilajikkeetkin ovat mullassa – juuri sopivasti ennen sadetta.
Tämä kevät on nyt sitten tällainen, toivottavasti jossain vaiheessa isäntäkin taas pääsee hommiin ja auttamaan vastavuoroisesti heitä! Mutta luumupuut kukkivat, ankean ajan keskellä.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 