Viime talven kanala on ollut tyhjillään ja pakkanen on toivottavasti hoitanut vuoden takaisen kanapunkkiongelman. Koska jatkossa suunnittelemme vain kesäkanojen pitoa, ajattelimme ottaa ne halvimmalla tavalla eli isosta kanalasta, jossa ne muuten olisi lopetettu kanakannan uusimisen yhteydessä. Perjantaina oli sitten päivä, jolloin saimme tämän kesän kuusi kotkottajaa. Ne elelivät vielä edellisenä päivänä ahtaasti 2000 muun joukossa, joten ei ole ihme, että pienet kananaivot eivät jaksaneet raksuttaa muutoksen tahdissa. Laitoimme tulokkaaat karsinaan munintapesän kautta, jotta ne huomaisivat tekomunista, mikä paikka se jatkossa olisi. Ei tapahtunut mitään, sinne ne jäivät kököttämään ja ehkä olisivat vieläkin, ellen olisi lopulta nostanut valoisalle puolelle. Mutta jossain aivolokeroissa ne kuitenkin rekisteröivät munat ja sen, että tänne tullaan sitten, kun on tarve.
Kovin vaisuja olivat, reppanat, pahvilaatikkomatkansa jälkeen. Yritin selittää, että teille koitti nyt onnellisten kanojen päivät, alkakaa vaan piristyä! Ja pikkuhiljaa, rehukupin myötä, elonmerkkejäkin aloin näkyä. Nyt on kulunut neljä yötä tulopäivästä, mutta vielä ei kuulu iloista kaakatusta eikä ruokakupin paikkakaan ole vielä painunut mieliin kaikille. Kaksi kuudesta on sen oppinut, muut ovat toisen karsinan puolella nälissään kunnes johdatan ne aidan aukosta ”keittiön”puolelle. Mutta kun siinä täytyy hypätä pikkuisen korkeammalle!
Eivätkä siivet oikein kanna, kun niitä ei ole käytetty. Höyhenpukukin oli alussa kovin suttuinen ja vajavainen,
mutta kun neidit pääsivät kylpemään kutterinpurussa, ulkomuoto koheni kummasti.
On tässä monta asiaa vielä opittavaksi. Kannattaisi rohkeasti maistaa viiliä tai salaatinlehtiä, joille ne vain käänsivät selkänsä.
Kynnetkin leikkasin, pisimmistä lähti sentin verran ja kuoputtaminen helpottui kovasti. Oli sekin operaatio: Pidin kanaa sylissä ja tein toimenpiteen yhteensä 36 kynnelle samalla kun isäntä piti huivia potilaan silmillä! Näin toimiessa kana pysyy rauhallisena. Eikä todellakaan ehditty ottaa kuvaa!
Kanala on suunniteltu toimivaksi niin, että kanat menevät sisäkautta munintapesiin
ja munat voi ottaa kenkiä likaamatta ulkopuolelta pois.
Kolmantena päivänä tökkäsin sormet kanankakkaan munia ottaessani. Voi ei! Yleensä kanat eivät kaki pesään! Niinpä lähdin iltasella tarkistamaan, missä ne oikein nukkuvat. Ketään ei ollut orsilla, sillä ne olivat tosiaankin pesissä!
Kun tietää, että yöaikaan kanat kakkivat melkoisesti, tuollainen tapa ei mitenkään käy. Suljin pahvilla ja muovisuikaleella karsinoiden väliseinän ja nostin kanat orsille.
Yöllä, pimeässä kolmen aikaan, lähdin sitten hiippailemaan navettaan jälleen.
Orsilla ei ollut ketään,
kaksi nukkui lattialla – ja neljä oli jälleen pesissä. Miten ihmeessä ne sinne pääsivät? Jostain raosta tai sitten ihan jopa lentämällä yläkautta, mitä en ottanut huomioon, kun ne eivät muutenkaan lentele. Huokaisin ja kannoin taas kaikki ensimmäisen karsinan lattialle ja koska sammutin jälleen valon, ne eivät siitä osanneet enää lähteä ja minä kömmin takaisin peiton alle.
Aamulla teimme isännän kanssa kovasti muutoksia. Suljimme kokonaan pääsyn orsille ja pesille lukuunottamatta yhtä aukkoa, joka sekin suljetaan ennen iltaa. Nyt niiden on pakko jäädä ison karsinan puolelle, johon on tehty kaksi erikorkuista ortta – siitä vaan valitsemaan!
Mutta kun yöllä jälleen lähdin kierrokselleni kanalaan, näilläkään orsilla ei ollut ketään. Kanat nukkuivat kolmen ryhmissä pehkuilla eri nurkissa. No, sekin kyllä sopii, mietin vaan, kuinka monena yönä joudun vielä lähtemään irrottamaan sen aukkoon illalla laittamani pahviesteen? Kanat saattavat haluta munimaan jo aika varhain ja jos ne eivät pääse pesään, tavaksi voi tulla munia lattialle. Niin että jos kanojen päät ovat nyt sekaisin, on kanamummonkin pää pyörällä. Mutta kun tänään katselin kahta onnellista kylpijää hämärässä karsinassa
ja neljää kylpenyttä, puhdasta neitiä valoisalla puolella ruokakuppien ääressä
sekä kuutta tuoretta munaa,
tuli tunne, että kyllä me selvitään. Kanat ja minä. Kun vielä oppisivat jatkossa juomaan vesiautomaatista ja kiipeämään tikkaita ikkunalle sekä sieltä tikkaita ulkotarhaan. Ja ennen kaikkea sieltä yöksi sisälle. Ja orsillakin voisi kokeilla nukkua. Onhan niitä toiveita, emännällä! Mutta toisaalta, ei se hassumpaa ole, kun yöllä kuljen kotoa vanhan talon pihapiiriin ja navetalle ne 212 askelta
ja kuuntelen rannasta kuuluvaa viirupöllön vaimeaa huhuilua. Kokemuksia nekin.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Mukavia nämä sinun kanojen koulutusjutut . Menestyksellistä munakesää .
Kiitos, Sari! Mukavaa kesää sinullekin!