Oopperanälkä

tyydyttyi vihdoin viime viikonloppuna, kun pääsin ystävien kanssa Haapamäen Suojalle katsomaan oopperaelokuvan Macbeth. Esitys oli kuvattu joulukuussa 2021 Milanon La Scala-oopperatalossa, kapellimestarillakin oli maski. Tapahtumat oli sijoitettu noin 1940-luvulle ja varmaan juuri se oli itselleni syynä ahdistukseen, jonka noiden kolmen upean tunnin aikana koin.

Juoni menee suurin piirtein niin, että kaksi kuningas Duncanin armeijan kenraalia, Macbeth ja Banquo, taistelusta palatessaan tapaavat noitia, jotka ennustavat heille tulevaa: Macbeth tulisi nousemaan yhä suurempaan valtaan, jopa kuninkaaksi saakka, mutta Banquosta tulee kuitenkin tulevan dynastian kantaisä. Macbeth kertoo ennustuksesta kirjeessän vaimolleen, jonka kunnianhimo on vielä voimakkaampi kun puolison. Lady Macbeth haluaakin tehdä kaikkensa, jotta ennustus kuninkuudesta toteutuisi.

Se vaatii kuitenkin paljon murhia ja juonittelua. Valta sokaisee molemmat ja uusia henkilöitä, jopa vaimoja ja lapsia, on raivattava tieltä oman edun tavoittelussa. Kuninkaan lisäksi myös Banquo murhataan, mutta hänen poikansa ehtii paeta. Macbeth ylpeilee vaimonsa kanssa tulevista, suunnitelluista verilöylyistä: ”Pian avautuu helvetin kita” tai ”kuolleet eivät nouse kuninkaiksi”. Tuo hekumointi päättyy kiihkeään, hississä tapahtuvaan rakastelukohtaukseen, joka oli omassa tunnetilantesesani suorastaan vastenmielistä katsottavaa.

Mikä minulle Macbethissa oli tällä kertaa niin ahdistavaa? Se, että oopperan toteutus toi mieleen nykypäivän ja tämän hetken uhat: Päivittäin on vaikeaa kuunnella uutisia, kun pelkona on Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Miksi valta sokaisee kaikkialla? Miksi itä ja länsi ovat aina vastakkain? Miten meidän maamme käy isojen maiden keskinäisten ongelmien välissä? Avautuuko helvetin kita jälleen?

Yksi mielestäni parhaita kohtauksia on suuren, satapäisen kuoron esitys neljännen osan alussa: Siinä avautuu kärsivien pakolaisten suru ja pelko sorretun isänmaan tilan puolesta. Niin kaunista musiikkia, klik.

Loppujen lopuksi Macbethkin kuolee kuten ahne vaimokin.

Ja ehkä se ennustus kantaisästäkin kävi toteen, sillä Wikipedian mukaan 1000-luvun alussa elänyt Skotlannin kuningas Macbeth on tarinan esikuva ja Banquosta periytyvän suvun katsotaan olevan Skotlannin, ja myöhemmin myös Englannin, Stuart-hallitsijasuku.

Kaikesta huolimatta tällainenkin Macbeth oli mahtavaa katsottavaa ja kuunneltavaa, sen lavastus vaan oli itselleni liian lähellä tätä hetkeä. Noin kuukauden kuluttua esitetään Kamelianaiseen perustuva La Traviata, suuri rakkaustarina, jossa sota ei enää ole läsnä. Sitä odotan jo innolla, ihanaa, että Haapamäen elokuvat on ottanut jo vuosia sitten ohjelmistoonsa oopperaa ja balettia uusien elokuvien rinnalle!

Advertisement
Kategoria(t): Sekalaista Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s