Isän eläessä varoimme aina, että kellariin ei talvella mennä kovien pakkasten aikana, kylmyys voisi muuten päästä sisään. Tuo opetus on jäänyt mieleeni ja kun jokin aika sitten luvattiin tiukkoja pakkaspäiviä, haimme pari ämpärillistä perunoita varastoon, viileään tilaan odottamaan. Nyt kun sää hiukan lämpeni ja perunatkin olivat jo huvenneet remonttimiesten vatsoihin, lähdin lumihankien läpi ämpärini kanssa ”työkeikalle”. Polkua olikin lapioitava aika syvältä, lunta oli tuulella tuiskuttanut yli polveen.
Meidän kivikellarimme on vuodelta 1907, siis yli sata vuotta vanha: Ensin on eteinen, sitten kaksi suurta huonetta: toinen perunoille, toinen joriineille. Ennen vanhaan molemmat puolet olivat täynnä juureksia ja perunoita, nyt tilanne on muuttunut. Mutta lämpö ja kosteus ovat yhtä ihanteelliset kuin ennenkin. Tässä Anna-Belle-laatikoiden päällä olevassa mittarissa on kolmisen astetta plussaa, juuri sopivasti.
Afraa meillä on vielä kolme täyttä laatikollista, Operaakin yksi laatikollinen.
Porkkanat on käytetty, mutta jokunen palsternakka on vielä jäljellä. Lidlissä on kotimaista porkkanaa 69 snt/kg, eipä enää meikäläisen selällä niitä suurta erää kannata kasvattaa! Palsternakka sen sijaan on kallista, täytyy panna ensi kesänä sitä enemmän kasvuun.
Toisessa kellarin ”kamarissa” nukkuvat joriinit talviunta. Kaikki näkyi olevan kunnossa sielläkin, sillä laatikot on nostettu ylösalaisin olevien ämpäreiden päälle myyrien varalta.
Eräs FB-ystävä sanoi, että on jotenkin juhlallista mennä vanhaan kivikellariin ja niinhän se on. Ajattelen usein sitä työmäärää, kun se ensinnäkin rekennettiin ja sitä jokasyksyistä urakkaa, kun suuri perunannostoväki koppiensa kanssa tuli hommiin. Talven ruokahuollon kannalta oli tärkeää saada kellari täyteen: Perunat, sulolalahnat ja leipä sekä maito navetalta – sillä pärjäsi suuri väki. Isä on tuo pieni poika vasemmalla.
Olen onnekas saadessani käyttää tuota vanhaa rakennusta, ilman sitä meillä ei perunoita viljeltäisikään. Ehkä saan kiittää kaikesta talon silloista emäntää, Wilhelmiina-mummoa, joka muutama vuosi ennen kellarin valmistumista joutui hautaamaan ensimmäisen lapsensa tämän ollessa vasta 6-vuotias. Tuosta Semmi-nimisestä pojasta ei ole edes kuvaa, mutta hänen kulunut sarkatakkinsa on siitä saakka, yli sata vuotta, riippunut nykyisen museotalon seinässä. Tässä olen Wilhelmiina-mummon kanssa vuonna 1952.
Minussa edellisten sukupolvien työ herättää yhä voimakkaita tunteita ja ajattelen heitä aina kunnioituksella ja suurella kiitollisuudella.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 