Kun olen tänä vuonna – keväästä syksyyn – kulkenut niin usein metsien antia etsimässä, minulle on usin tullut mieleen kaunis laulu liki sadan vuoden takaa: ”Paimenpoika”. Ennenvanhaan karja laidunsi metsissä ja ahoilla, ilman aitauksia. Jonkun oli pidettävä eläimistä huolta ja se työ oli usein nuorten tyttöjen tai poikien hommana. Kun muut lähtivät sunnuntaina kirkkoveneillä tai polkuja pitkin kirkkoon, laulun paimenpoika otti äidiltä saamansa rukouskirjan kontistaan metsän kirkossa. ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voin täällä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit soikaa.” Laulun voit kuunnella tästä, klik.
Viimeinen syksyn marja-anti löytyy karpalosuolta. Kun olimme muutama viikko sitten Karstulassa kuulemassa ja katsomassa Karstulan mieslaulajien ”Tulitauko” -esitystä, katselin bussin ikkunasta, että voi kun on paljon ihania soita! Varmaan tuoltakin löytyisi karpaloita. Löytyihän niitä, kun isännän kanssa lähdimme etsimään.
Ja niin kuin alussa kerroin, paimenpojan laulu seurasi taas mukanani, varsinkin, kun ohitimme tämän tienviitan: Juuri tästä on aikoinaan kulkenut nikaraisten kirkkotie.
Suolla on niin helppo hengittää! Tuo kaikki avaruus, joka meitä ympäröi.
Lammen rannassa oli vaarallisen tuntuista, kun saappaat painuivat litisevään sammaleeseen, tuskin jaksoin kiskoa jalkani ylös ja silloin oli jo toinen saapas tiiviisti suon imussa. Hui!
Kylmä tuuli tuntui aika ikävältä, sormia palelsi. Yksitellen nuo herkut on mielestämme kerättävä, vaikka yritimmekin aluksi käyttää poimuria. Kun vilu alkoi vaivata, oli lähdettävä kotia kohti, seuraavalla kerralla viisastumme ja otamme eväät mukaan suolle. Eikä niin kuin nyt: Hörpimme kuumat kahvit vasta autolla, kotimatkan alkaessa.
Nyt on tiedossa karpalosoppaa ohraapuuron kaveriksi, useammaksikin kertaa. Pikkuväen suosikki on karpalokiisseli kermavaahdon kera, sitäkin varmaan saadaan.
Tästä retkestä jäi hyviä muistoja. Jospa vielä ehditään ennen lunta uudemman kerran!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 