Trooppiset yöt

ovat olleet monelle kovin tukalia. Meilläkään ei ole koneellista viilennystä, mutta makuuhuoneessa on onneksi koko parvekkeen oviaukon peittävä, magneetilla toimiva hyttysverkko, oikeastaan hyttysovi.

Tilanne on suurin piirtein sama, kuin että nukkuisimme ulkona, toisinaan amuyöstä on jopa etsittävä lisää peittoa.

Kattotuuletinkin (liki 30 vuoden takaa) tuo lisähelpotusta.

Mutta se, että ovi on sepposen selällään, tuo muita ongelmia: Yön hiljaisuuden katkaisevat usein, varsinkin viikonloppuisin, ohi päristelevät nuoret – meidän kohdallamme maantiellä on valitettavan pitkä ”kiihdytyssuora”. Kahden paikkeilla hekin pikkuhiljaa väsyvät, mutta silloin alkavat jo linnut oman yökonserttinsa. Joutsenien huudot kuuluvat salmelta mutta tämän hetken tutuin ääni on töyhtöhyypän poikasten ”kvii-i, kvii-i”, sekin voimakkaana ja aivan pihapiirin tuntumassa. Kuin entisajan vinkuvat kumiankat. Tänään heräsin kuudelta ponnekkaaseen käen kukuntaan.

Vielä viikko sitten kuuntelin joka yö ruisrääkkää. Tuo lintu, josta niin kauniisti runoillaan, ei kyllä äänellään koreile. Krääk-krääk, krääk-krääk, krääk-krääk. Taukoamatta, puoli tuntia tai enemmänkin yhtä soittoa, klik. Äänen paikka vain vaihtelee heinikossa, lintu vaeltelee ja pyörii siellä piilossa katseilta. Mutta sen yöllistä rääkymistä kuuntelin mielelläni, kerran jopa yöpaidassa pihalla saakka, kännykkä kädessä.

Kun olen sydämessäni niin täysin maalainen ja tähän pihapiiriin lapsuudesta saakka juurtunut, niin samalla tavalla kuin lahnojen kutu keväällä, myös ruisrääkän ääni voimistaa tunteita. Ei, ei se ääni lapsuuteen kuulunut, en ainakaan muista. Mutta Eino Leinon runo sekä laulu, jotka aina ruisrääkästä tulevat mieleeni, siirtävät minut jonnekin edellisten sukupolvien maisemaan:

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysikuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.


En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Kategoria(t): Piha ja puutarha Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s