Niin se vaan on, että kun pihahommaa on kahden talon pihapiirissä liiaksi meille vanhoille, jostakin on alettava vähentää. Viime kesä kului tiiviisti vanhan puolen remontissa ja omat kukkapenkit käyttivät emännän poissaolon heti hyödyksi. Tai juolavehnä ja vuohenputki sekä armas maahumala ne rehottivat, ei tärkeämmät kasvit.
Kun talo rakennettiin 30 vuotta sitten, pihaa piti pengertää tasaiseksi. Silloin rinteeseen pantiin kiviä ja niiden yläpuolelle pitkä kukkapenkki. Alapuolella rajana nurmikkoon on vuorenkilpi, sen vierestä on helppo leikata ruoho ilman trimmeriä jota meillä ei ollenkaan haluta käyttää. Olin joitakin vuosia sitten uusinut tuon liki 30 metriä pitkän, S-kirjaimen mallisen kukamaan muka helppohoitoiseksi vaihtamalla perennoja mataliin pensaisiin. Keijuangervo, rinneangervo, koivuangervo, hanhikit… mitähän vielä. Vuosien varrella on kokeiltu erilaisia reunuksia nurmikonajon helpottamiseksi, viimeisenä vanhat kattotiilet.
Nyt keijuangervoiden seasta nousi sankka juolavehnäkasvusto eikä sitä kovaruotisten pensaiden välistä pystynyt poistamaan muuten kuin napsimalla poikki mahdollisimman matalalta.
Jänikset olivat pitäneet huolen niistäkin pensaista, joiden kukinta olisi ollut viimevuoden kasvustossa eli kukkia ei näkyisi. Niin mummu sitten päätti pyytää esikoista kaivureineen avuksi eikä siinä puuhassa kauaa mennytkään.
Ei noita vahvoja juurakoita olisi itse jaksanut lapiolla kaivaa!
Sinne vaan, peräkärryyn, rikkaruohoineen. Eikä mummua sureta yhtään.
Seuraavana päivänä hellesäässä, isännän kanssa ahkeroimme lapiohommissa: Mullos tasoitettiin, pengerrettiin kivillä vaakasuoraksi ja lisättiin multaa. Lopuksi revittiin vuorenkilpiä alapihan puolelta ja istutettiin paikoilleen.
Kyllähän ne tuossa lepsahtavat, mutta kokemuksesta voin sanoa, että uusi kasvu alkaa, vaikka helle tappaisikin nuo lehdet tänä kesänä. Nyt kun korkeammat kasvit lähtivät, joutaa tuo laho aidan pätkäkin lähtemään. Portaat toki jäävät, niitä on mukava kipittää marjatarhan puolelle.
Ne paikat, missä nyt kasvaa perennoja, jäivät vielä odottamaan syksyä. Pionit saavat kukkia paikoillaan ja varjoliljat, mustilanhortensiakin jäi leimukukkien kanssa. Katsotaan syksymmällä, mitä niille kuuluu ja mistä ne paikkansa löytävät. Ehkä saavat jäädäkin, on ne ainakin helpompi puhdistaa ja vaikka nostaa yllös rankempia toimenpiteitä varten!
Nyt on kevyt olo. Katse kiinnittyy peltoihin ja järveen, kukkia voin lähteä ihailemaan ja hoitamaan talon toiselle puolelle.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 