Muistaakseni lapsena tuli joskus tuollakin tavalla sadateltua, mutta nyt se tuli ihan todellisuudessa eteen, se kauhistus. Aloin nimittäin ihmetellä, miten kanoilla on niin huono höyhenpuku, parilla jopa pylly paljaana. Sitten huomasin, että kukonkin sulat vähenevät ja todellisuus iski päin kasvoja: Jotain on pahasti vialla.
Etsin tietoa netistä ja lopputulos oli epäily kanapunkista. Soitin ensin pieneläinklinikalle – pieniähän ne kanatkin ovat – mutta sieltä ei apua tullut kun hoitovastuu kuulemma kuuluu kaupungin eläinlääkärille. Joka sitten oli koulutuksessa ja lopuksi auton nokka suuntasi kohti Vilppulaa ja siellä olevaa eläinlääkäriä, takakontissa kotkotti kaksi kanatuista kissaboksissa. Oma diagnoosini osoittautui oikeaksi, tosin lääkärikään ei löytänyt öttiäisiä, jotka asustelevat päivisin piilossa ja tulevat vasta pimeässä veriaterialle. Hyi, hyi ja vielä kerran hyi!
Mitä sitten tapahtui, siitä kerron nyt, kun kahden päivän urakka on ohi:
Kukin kana otettiin yksitellen syliin, kummankin siiven alle iholle tiputettiin 0,1 ml lääkeainetta
ja vielä suihkaus tervalaastaria
paljaisiin paikkoihin, että toiset eivät ainakaan tulisi nokkimaan.
Lopuksi kukkokin joutui käsittelyyn, hänen annoksensa oli yhteensä 0,3 ml.
Homma uusitaan kolmen viikon kuluttua ja siitä vielä kuukauden kuluttua, mutta millilitroja ei paljoa kulu isosta pullosta.
Sitten kanala tyhjennettiin pehkuista,
ja kaikki orret ja tikapuut uusittiin. Viime kesän rakennusprojektista oli jäänyt keltaiseksi maalattua rimaa ja siitä isäntä nikkaroi uudet orret ja portaat, pohjapehkukin tuli vaihteeksi vaaleaa, kun katsottiin mitä varastoista löytyi. Lamppuöljyllä suihkuteltiin rakoja ja Raidia suhuutettiin sinne ja tänne.
Kanat pääsivät muutamaksi minuutiksi ihan vapaalle, vähän kuin palkinnoksi koettelemuksista. Kyllä vihreät voikukanlehtien alut maistuivat! Mutta vielä ei ole vapaan ulkoilun aika, joten kipin kapin takaisin tarhaan.
Kun ilta tuli, lähdin katsomaan, joko saan ikkunan suljettua mutta vielä mitä. Kukaan ei uskaltanut mennä sisään! Vuorotellen ne kurkistelivat ikkunalaudalta, mutta kanala oli muuttunut niin värikkääksi, että se näytti niistä suorastaan vaaralliselta.
Taas piti ottaa jokainen yksitellen kiinni ja nekin, jotka ehtivät karata takaisin ulos. Moneen kertaan. Kun nappasin kukon, sen lempirouva tuli puolustamaan armastaan ja nokkasi meikämummua ranteeseen kaksi kertaa, mikä kyllä on ennenkuulumatonta tässä kanalassa. Aamulla lähdimme katsomaan, onko yö sujunut hyvin ja voitteko uskoa: Kaikilla kauhea nälkä ja munat munimatta, sillä lattialle ei voinut muka mennä! Heittelin herkkuja pehkuihin ja hätistin kaikki alas ja siitä se oppiminen vihdoin lähti käyntiin.
Eläinlääkärin mukaan kanapunkkia on vanhasta, epäkäytännöllisestä navetasta miltei mahdotonta hävittää kokonaan, ellei sitten jätä tiloja pakkasen puhdistettavaksi. Niin meidän varmaan on nyt tehtävä. Eli ensi talvi ilman kanoja, isännän mielestä niitä ei keväälläkään hankittaisi. Me vanhenemme, töitä riittää vaikka tekijät vähenevät. Mutta pikkuväki tykkäisi, ja munat ovat niin hyviä… No, päivä kerrallaan, jospa isännänkin mieli vielä muuttuu!
Lisää tuosta ikävästä öttiäisestä voit lukea vaikka täältä, klik.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 