Joulun taikaa

Tiina ja Taneli olivat puuhailleet koko päivän jouluaskareissa. Ilta alkoi jo hämärtää ja väsyttikin, mutta vielä he laittoivat tonttulakit päähänsä ja lähtivät Pepi-koiransa kanssa talliin lammasta tervehtimään. Sen pehmeän, villantuoksuisen turkin silittämisestä ei voi saada tarpeekseen!

He istahtivat havuille lampaan viereen, nojasivat päänsä sen kylkeen ja rapsuttivat sitä korvien takaa. Pikku-päkättäjä sulki onnellisena silmänsä: Sekin oli odottanut lapsia. Silloin tapahtui jotain arvaamatonta: Metsän reunasta ilmestyi tallin ovelle kultainen kauris. Lapset säikähtivät sen sädehtiviä sarvia, mutta eläin tuli lähemmäs ja toden totta – se alkoi puhua ihmisten kielellä:

”Jouluaattoon ei ole enää kauaa, mutta joulupukki vain nukkuu ja nukkuu. Kukaan ei ole saanut häntä heräämään ja ajattelin, että ehkä te voisitte tulla auttamaan! Matka ei ole pitkä ja näytän kyllä teille tien.”

Kerrankin tapahtuu jotain jännittävää, tuumasivat Tiina ja Taneli ja sen kummemmin asiaa miettimättä lähtivät kultaisen kauriin mukaan. Olisi kyllä pitänyt ilmoittaa vanhemmille!

Kylläpä tuttu metsä näytti erilaiselta kuin ennen! Kaikkialle oli ilmestynyt tuikkivia valoja

ja aivan kodin lähellä seisoi suuri, valaistu poro. Kuinka he eivät ennen olleet sitä huomanneet?

Kultaiset sarvet pilkottivat kuitenkin jo metsästä ja matkaa oli jatkettava. He ohittivat jälleen poroja, jotka etsivät jäkäliä iltapalaksi vielä ennen kuin viimeiset valonsäteet häviäisivät metsän taakse.

Pieni mökki – vai oliko se sauna – kurkisti kuusikosta. Sen asukkaat katselivat kirkkaalle jäälle,

jossa joku seikkaili kelkan kanssa. Tuon lammen jäälle olisi kyllä mukava mennä liukastelemaan, ajattelivat lapset, mutta kultainen kauris vain jatkoi matkaa.

Ilta alkoi pimentyä, mutta kaikkialla loistivat kynttilät ja tuhannet valot jotka viitoittivat tietä.

Vihdoin he saapuivat perille joulupukin majalle. Sen katolla keikkui valkoinen orava valkoista käpyä nakerrellen – eivät lapset sellaistakaan olleet koskaan nähneet.

Sisällä joulupukki istui nojatuolissaan ja nukkui. Kuorsaus kuului ulos saakka, silmälasitkin olivat valahtaneet pitkin nenänvartta. Mikä avuksi? Pitäisikö vetää parrasta? Vai auttaisiko joululaulujen laulaminen?

Siinä olikin miettimistä. Mutta juuri kun lapset olivat menossa sisälle, alkoi vartijatontun kello kilistä.

Silloin tapahtui taas kummia: Koko joulupukin maja katosi, kultaista kauristakaan ei enää näkynyt. Lapset hieroivat ihmeissään silmiään. He olivat tallissa! Oliko kaikki ollutkin vain unta?

Silloin he huomasivat Pepin kaulassa jotain uutta ja kummallista: Siinä roikkui suuren suuri tiuku.

Se helisi kauniisti ja toi elävästi mieleen muiston – muiston kuorsaavasta joulupukista ja vartijatontusta. Ja tuhansista metsän valoista.

Ehkä se kaikki oli ollut unta, ehkä ei. Ainakin se oli joulun taikaa.

Kategoria(t): Pikkuväen kanssa, Sekalaista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Joulun taikaa

  1. sari sanoo:

    Aivan ihastuttavaa ,sinä se osaat rakentaa sadun ja kirjoittaa sen .Mahtavaa joulunodotusta !

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s