Nyt korona-aikaan olen kaivannut valtavasti elävää musiikkia. Konsertteja ei juurikaan ole ollut, jopa Haapamäen elokuvien oopperat ovat jääneet tauolle. Siksi olinkin iloinen, kun pääsin Keuruun kirkkoon Seeli Toivion sellokonserttiin.
Paitsi kaunista, lämminäänistä 200-vuotiasta selloa, saimme kuulla myös upeaa laulua. Erityisesti mieleen niistä jäi vanha virsi Taalainmaalta, jota ei kovin usein laulettuna kuulekaan. Tässä se on Seelin soittamana, klik ja tässä kuoron laulamana, klik.
Järnefeltin kehtolaulukin on kaunis, niin herkkä, klik.
Koko upea ohjelma oli tällainen:
Tunsin, että mieleen hiipi syksyn rauha ja lepo. Siitä olikin hyvä jatkaa kohti pyhäinpäivää ja kuinka sattuikaan, kanttori soitti kirkossa juuri nuo edellä mainitsemani kaksi kaunista kappaletta. Mikä sopisi paremmin pois nukkuneille kuin kehtolaulu?
Monta tuttua, ystävää ja sukulaista on jälleen poistunut tästä elämästä. Kaipaus jäi. Kanttorin laulussa sanottiin: Ota hänet vastaan, meillä on niin ikävä…
Kynttilät lämmittävät sydäntä ja muistot lohduttavat. Musiikki vie mukanaan, kauas, kauas.
”Yö kun saapunut on ylle niittyjen, sen varjot peittää maan. Olen yksin mutta silti pelkää en nyt kuitenkaan, sillä tiedän, että enkeleitä sain yön hetkiin turvaksein. Niitä pyysin rukouksin Luojaltain kun hälle huolet vein.”
”Vaikka yksin oon niin silti tiedän sen, oon saanut rohkeuden. Olla saanhan kanssa enkelten yö kun saapuu ylle niittyjen.”
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 