Olimme aloittaneet 1700-luvulta olevan talon ulkovuorauksen uusimiseen tähtäävät toimet jo monia vuosia sitten, kun sahautimme lautoja tulevaa julkisivuremonttia varten. Melkein joka vuosi myrsky kaatoi metsässä puita, jotka isäntä vei sahalle. Puutavaraa alkoikin olla melkoinen varasto, jonka pari vuotta sitten järjestimme kaaoksesta
siisteiksi pinoiksi, kukin laji omaan paikkaansa.
Toukokuussa alkoi maalausurakka: Uulan keltamulta laimennettiin puoliksi homesuoja-aineella
ja keltaiset lautapinot vain kasvoivat.
Tässä työssä meiltä kului isännän kanssa koko kuukausi. Välillä satoi räntää, välillä lämpö helli vanhoja luita. Muuttolinnut saapuivat vuorotellen, me vain maalasimme ja kannoimme lautoja paikasta toiseen.
Kesäkuun toisella viikolla tulivat rakennusmiehet Jukka ja Marko, purkutyö alkoi etelän seinustalta.
Olin suunnitellut ikkunoiden päälle tulevat koristeet, mutta salmiakkiruutujen määrä jäi vielä mietityttämään. Viisi vai seitsemän?
Seinä valmistui parissa viikossa. Maalasimme sen – kuten jatkossa kaikki muutkin seinät – toiseen kertaan paksulla keltamullalla, ennen kuin rakennustelineet purettiin. Kyllä oli upeaa katsella juhannuksena ensimmäistä valmista osaa vihreiden puiden lomasta!
Sitten lännenpuoleinen pääty. Suuri haaste oli talon vinous, ylhäältä noin 10 senttiä.
Pihan puolellakin oli monta kohtaa, joissa täytyi pohtia vinoja tai erimittaisia alueita. Yllätyksiä tosiaankin riitti. Pikkukuisti jäi vielä tekemättä, sen kimppuun käytäisiin ihan lopuksi.
Puutarhan puolelle tuli eniten muutoksia, sillä entisen ruokakomeron pimeiden ikkunaluukkujen tilalle asennettiin uusi ovi.
Etupihan portaikko ja kaiteet kannettiin sen eteen uusiokäyttöön, ainakin toistaiseksi.
Lopuksi oli pikkukuistin vuoro, jonka koristeet – samoin kuin salmiakit ikkunoiden päällä – oli kopioitu viereisestä, vuonna 1881 valmistuneesta rakennuksesta, museotalosta.
Tässäkin työ eteni vaiheittain – aamulla ei vielä ollut varmaa, millainen kuvio illalla seinällä olisi. Ideat lentelivät ja kokeilujakin piti tehdä.
Elokuun loppupuolella oli kuitenkin kaikki valmista ja pääsimme juhlimaan sitä, mikä oli muuttunut:
Etelän sivu ennen
ja nyt.
Länsipääty ennen
ja nyt.
Itäpääty ennen (tuo omenapuuhan kaatui Aila-myrskyssä)
ja nyt.
Pihan puoli ennen
ja nyt.
Pikkukuisti ennen
ja nyt.
Huokaisemme yhdessä isännän kanssa onnellisina: Saimme taitavat, ahkerat ja joustavat kirvesmiehet, jotka jatkoivat aauseitsemältä alkanutta päivää tarpeen mukaan jopa iltamyöhään. Työ eteni vauhdilla, tässä iässä vuosia kestävä projekti tuntuisikin jo liian pitkältä. Omaa puutavaraa kului noin 5 km, kaikkea riitti loppuun saakka ja vielä jäikin. Maalasimme lautoja (lähinnä minä) noin 8 km, sillä ulkovuoraushan maalattiin kahteen kertaan. Kiitos kaikkien eri tahojen ja työntekijöiden sekä lasten panoksesta! Tämä oli suuri urakka, josta selvisimme kiitettävästi: Vanha rakennus on saanut arvoisensa kunnostuksen ja jatkaa elämäänsä toivottavasti vielä pitkään. Ei enää ”valkoisena talona”, vaan ”vanhana puolena”.
Museotalo ja vanha puoli – siinä kaksi kaunista rakennusta rinnakkain. Esi-isien muistoksi.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 