Vuosi sitten kirjoitin täällä, klik, vanhasta omenapuusta, joka oli istutettu puutarhaan 1940-luvun alussa. Edelliset omenapuut olivat paleltuneet ankarissa sotatalven pakkasissa, mutta elämä jatkui ja uusia puita istutettiin. Kun isä osti tilan tädiltään vuonna 1959, omenapuu oli noin 20-vuotias ja minäkin sain jo lapsena herkutella leivinuunissa kypsytetyllä, herkullisella hillolla.
Eihän se kauniilta näyttänyt, ei todellakaan. Mutta vanhus sai elää sellaisena kuin oli, tuettuna ja rujona, kääpien ja lahosienten rasittamana. Silti hyödyllisenä.
Toinen tuolta ajalta oleva omenapuu on Punakaneli, jonka kaarevat rungot ovat katseenvangitsijoita. Sekin on tuettu mutta edelleen saamme satoakin. Kasvupaikka on talojen välissä hyvin suojattu, tuonne tuulet eivät juurikaan pääse.
Mutta rakas Antonovka sattui jäämään tämän syksyn hirmuisen Aila-myrskyn reitille. Sitä se ei jaksanut vastustaa. Se antoi periksi, sen elämä päättyi 17.9.2020. Vielä tänäkin syksynä saimme kerätä tuoremehuun sopivan kirpeitä omenoita, hillokin muhii kattilassa.
Kun kävin kuvailemassa vanhuksen viimeistä päivää, huomasin ihmeekseni, että uudelta sivuovelta näkyykin nyt järvelle.
Voiko puu ajatella? Miettikö se, että sen on aika väistyä? Olimme jutelleet, että on vaikea suunnitella viemäröintiä tai maalämpöä, kun tämä puu on niin keskellä reittiä.
Nyt sitä ei siinä enää ole ja reitti on selvä.
Näin asiat toisinaan järjestyvät itsestään, mutta siltikin kaipaan jo nyt tätä puuta. Se kuului perheeseen, 80-vuotiaanakin.
Voi kun me ihmisetkin saisimme tuntea itsemme tarpeellisiksi vielä vanhuuden päivinä.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Voi, kuinka ihanan hellyttävä kirjoitus. Vanhakin alkoi täällä ihan kaihoisana miettimään omppuja ja puuta sekä elämän kulkua. Mitä kaikkea tämä omenapuu onkaan kokenut ja nähnyt.
Ihanaa viikonloppua.
Kiitos! Ihanaa syksyistä viikonloppua sinullekin!