Laitoin keväällä, pitkästä aikaa, multaan myös krassin siemeniä. Mielessä oli kuva pihan vanhasta reestä, joka olisi täynnä oransseja krassin kukkia – kuin tulimeri. Reki, jonka vuosia sitten löysimme sortuvan riihen uumenista,
oli jo silloin huonokuntoinen. Varoen hinasimme sen paikoilleen ja tuimme tiilillä ja lankuilla, jotta jalakset
kestäisivät kahden multalaatikon painon. Toisinaan lastina on ollut avomaankurkkuja,
tänä kesänä krasseja.
Se, miksi krassi ei ole ollut meillä viimeaikoina suosiossa, johtuu siitä, että pikkuötökät tuhoavat sen usein eikä se sen jälkeen ole enää kaunista katseltavaa. Ja se, miksi krassi taas toisaalta on minulle tärkeä, johtuu muistosta lapsuudessa: Ollessani kuusivuotias saimme leikkimökin, joka oli minulle kovin tärkeä. Vanha herätyskello raksutti kaapin päällä kodikkaasti ja pöydällä maljakossa oli kimppu krasseja. Joskus siinä oli perunan kukkiakin, mutta muistan ja tunnen ikuisesti sen tuoksun, kun aamulla lähdin herättelemään nukkeja ja koko pieni mökki tuoksui krasseille.
Tuo leikkimökki on nyt kunnostettuna pihassamme pikkuväen iloksi,
vanha maljakkokin on vielä tallessa, yli 60 vuoden jälkeen.
Ja ne lapsuuden muistot, nekin ovat tallessa, puutarhamummon sydämessä. Tuoksujen kera.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 