Lauantaina naapurin Arvo tuli avuksi ja saimme istutettua loput perunat. Ensin isäntä karhitsi vielä kerran maan, aiemmin oli laitettu reunaan jo ensimmäinen rivi Siikliä ja Annabellaa.
Nyt vanhan Porchen vetämässä perunakoneessa oli monta laatikkoa lisää: Annabellaa, Operaa sekä Afraa. Jätimme Veloxin pois – lajeja on ihan tarpeeksi, sillä kasvimaalla on jo Tammiston aikaista, Timoa ja Mantelia.
Hieno juttu, sääkin on lämmennyt mukavasti.
Saunasta
tarkeni hyvin uidakin, vesi oli jo 14-asteista.
Mutta se ei ole kivaa, että löysin paraatikukkapenkistä ison reiän,
joka johti ties kuinka moniin käytäviin. Jalka vain hupsahti syvyyksiin, kun etsin kadonneita kuunliljoja. Syksyllä olimme kunnostaneet saksankurjnmiekkojen alueen,
nyt juuristot on aika lailla syöty. Voi hyvänen aika, ei kyllä innosta! Kissa ne myyrät ja hiiret ennen piti kurissa – mutta sekin on jo mullan alla. Kun vielä pellolla hyppelevät kolme suurta rusakkoa saavat poikasensa juoksukuntoon, ei kasvimaaltakaan ole satoa odotettavissa, kuten vuosi sitten todettiin. Söpöjä olivat, mutta kaikki maistui, maa-artisokan kasvustotkin, punajuurista puhumattakaan.
Mutta iloitaan siitä mistä iloa saadaan – vaikkapa rentukoista
ja sateenkaaresta.
Tai tästä kummallisesta pilvirintamasta, joka tuli meille lännestä:
Suorat reunat, läpi taivaan
etelästä pohjoiseen.
Oli sattuma, että huomasin tuon kaiken, sisätiloissa sitä en olisi nähnyt. Myyristä ja jäniksistä huolimatta: Elämä on kuitenkin aika lailla mallillaan.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 