Kirjojen parissa

Tämä korona-virus on pysäyttänyt meidänkin eloamme. Toki ulkona riittää hommia, mutta kun kaikki muualla paitsi kotona tapahtuva toiminta on pysähdyksissä, mielikin rauhoittuu. Kun on aikaa, voi tehdä rästitöitä, mutta usein olemme myös lähteneet kävelylle metsäteille.

Vielä on paikoitellen paljonkin lunta,

mutta avoimilla paikoilla voi vaikka kahvitella.

Jos sää on huono eikä ulkoilu houkuttele, voi ottaa kirjahyllystä kirjan, joka siellä on odottanut jälleenlukemistaan jo vuosia ellei vuosikymmeniä.

Ensin luin Munthen ”Huvila meren rannalla” ja sitten sen jatko-osan, ”Lumottu saari”. Oli ihanaa lukea niitä uudelleen, sillä edellisellä kerralla en ollut vielä käynyt Caprilla tätä huvilaa katsomassa. Pääsisipä sinne vielä!

Viime viikolla ahmin vanhan suosikkini, Edgar Lee Mastersin ”Spoon River antologian”. Se on kirja, josta haluaisin kertoa tarkemmin,

sillä se on jotenkin koskettanut minua aina, mutta nyt, vuosien jälkeen, vielä enemmän. Wikipedia kertoo kirjan runoista näin:

”Runot ovat kuolleiden kaupunkilaisten hautakivien tekstejä, joita vainajat itse esittävät. He kertovat asioita, joita voi odottaa: jotkut kertovat oman tarinansa ja elämänsä käännekohtia, toiset tekevät havaintoja ulkopuolisesta elämästä, pikkutarkat valittavat hautojensa kohtelusta, ja jotkut kertovat, miten he oikeasti kuolivat. Kun ei enää ollut syytä valehdella seurausten pelosta, he kertovat elämästä kaupungin julkisivun takana. Yksi asukkaista, älykäs ja menestyvä mies, kiittää vanhempia kaikista saavutuksistaan, ja vanha nainen itkee, sillä mies onkin hänen salainen avioton lapsensa, ja näistä kuvauksista syntyy vaikuttava, joskaan ei kaunis kokonaisuus.” Mielenkiintoista, että Wikipediakin nosti esille juuri ne runot, jotka koskettivat itseäni eniten.

Ensimmäinen niistä kertoo saksalaisesta talonpoikaistytöstä,  Elsa Wertmanista, jonka isäntä saattoi raskaaksi. Talon emäntä taas ei voinut saada lasta, joten hän vetäytyi piiloon ja levitti huhua, että odottaa ja niin hän sai omakseen piikatytön vauvan. Lapselle ei sitä tietenkään kerrottu ja hänestä kasvoi aikanaan taitava ja kuuluisa mies, Hamilton Greene. Kun Hamilton puhui upeasti poliittisessa kokouksessa, oikea äiti itki, sillä hän olisi halunnut huutaa kaikille: Hän on minun poikani! Mutta sitä hän ei koskaan voinut kenellekään sanoa. Ei olla ylpeä omasta lapsestaan.

Toisessa hautakirjoituksessa Hamilton kiittelee upeasta urastaan vanhempia, joita hän luulee omikseen: ”Äidiltäni perin vilkkauden ja puhujanlahjat, isältäni tahdon ja ajatusten selkeyden. Heille kaikki kunnia.”

Tämän surun voi kokea moni sitenkin, että joku muu hyödyntää ja ottaa omikseen toisen aikaansaannokset. Ja hiljaiset, ne, joille kunnia kuuluisi, ovat vaiti. Tuttua?

Myös täällä, klik, on kirjasta tietoa.

Tässä kerroin vain kahdesta runosta, niitä on todella monta. Taidan tulla jo vanhaksi, kun satavuotiaat kirjat ovat suosikkilistalla! Lopuksi vielä Alexander Throckmortonin viesti  haudastaan: ”Nuorena olivat siipeni voimakkaat ja väsymättömät, mutta en tuntenut vuoria. Iän karttuessa opin tuntemaan vuoret, mutta väsyneet siipeni eivät jaksaneet lentää näkemykseni teitä.”

Nyt on jo kymmenkunta kirjaa luettu, hyviä lukuhetkiä sinullekin omien suosikkikirjojesi parissa!

Lopuksi vielä: Rauhallista pääsiäisaikaa kaikille. Toivotaan, että pääsemme ennen kesää normaalioloihin.

Kategoria(t): Sekalaista Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s