Vanha ankkatuoli

Isäni sai pikkupoikana, 1920-luvulla, Tampereen sukulaisilta ankkatuolin. Toiset lapset olivat sillä  siellä jo keinuneet, mutta kaunis, tukeva ja tervetullut se isälle oli. Tämäkin kuva sen todistaa.

Kului parikymmentä vuotta. Tuolla välillä nuori mies oli ollut rintamalla, niin Karjalassa kuin lopuksi Lapin sodassakin. Onneksi hän palasi terveenä takaisin kotitilaa viljelemään, minäkin synnyin ja pääsin aikanaan ankkatuolilla kiikuttelemaan. Koska salamalaitetta ei edelleenkään ollut, tuoli piti kuvausta varten kantaa ulos, olinhan juuri täyttämässä kolme vuotta.

Jälleen kului jokunen vuosikymmen ja jo kolmas sukupolvi keinui tuolissa. Valokuvaus oli tuolla välin muuttunut värilliseksi, mutta ajattelin, että mustavalkoisena se sopisi paremmin joukkoon.

Ja lopuksi, ankkatuoli kestää ja kestää. Siinä kiikuttelee vauhdikkaasti jo neljäs sukupolvi ja aina keinumisessa on sama viehätys. Keinu on museossa, jossa syyskylmillä kävimme pikkuisinta piikaa kuvailemassa.

Moni asia on maailmassa muuttunut tämän kestävän kiikun aikana. Se on nyt suurin piirtein sata vuotta vanha, mutta sen kauniit, maan läheiset värit menevät yhä edelleen suoraan sydämeen. Kulunut pinta kertoo elämästä: Nuorien perheiden onnesta, ilosta ja surustakin. Pienien sormien hellästä puristuksesta, vauhdin hurmasta. Rakas, vanha ankkatuoli!

 

Kategoria(t): Wanhat Tawarat Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s