Heräsin syksyllä siihen todellisuuteen, että meillä ei ole teetetty valokuviksi mitään vuosikausiin. Vanhoja kuvia on albumeissa vaikka kuinka paljon, mutta noin kymmeneltä viime vuodelta ei juurikaan. Muistitikuilla ja ulkoisella kiintolevyllä on tallella yhtä ja toista, mutta kuka ne löytää jälkeemme? Eikä niissä ole muuta tekstiä kuin automaattisesti tuleva päivämäärä ja ehkä aiheeseen liittyvä ryhmittely. Ja koska nyt on niin helppo kuvata ja tallettaa, kuvia on aivan, aivan liikaa.
Kerroin eräässä FB-ryhmässä muiston vuosikymmenien takaa:
Olin vanhempieni kanssa lähtenyt huutokauppaan, jossa myytiin tyhjilleen jääneen talon irtaimisto. Lapsia ei pariskunnalla ollut. Oli mitä suloisin kesäilta: Tiltaltti lauloi vanhassa pihakoivussa, kielot kukkivat suurena mattona talon seinustalla. Väkeä riitti ja vanha tavara vaihtoi omistajaa.
Aikani kuluksi lähdin kävelemään pihapiirissä ja kurkistin myös puuvajan avoimesta oviaukosta sisään. Silloin huomasin lattialla, kaiken rojun ja puulastujen keskellä, sinne kiireessä heitetyn, suuren valokuvan, jossa olivat varmaankin talon entiset omistajat. Kuva oli taitettu kahtia, kehykset olivat ilmeisesti myynnissä huutokaupan puolella. Vakavana tuo aviopari katseli minua siinä lattialla, pölyisenä ja roskien ympäröimänä. Heidät oli erotettu toisistaan kuvan taittamisen myötä. Näky ei ikinä häviä mielestäni.
Silloin tuli todella surullinen mieli. En tuntenut näitä ihmisiä, mutta he olivat tehneet elämäntyönsä pienellä tilalla ja hankkineet kaikenlaista mökkinsä kaunistukseksi. Kun he molemmat kuolivat, mitä jäi jäljelle? Muistoksi yksi valokuva, joka sekin oli taitettu rikki. Eihän sillä ollut mitään rahallista arvoa, joten se oli täysin tarpeeton, pelkkä roska. Uskon kuitenkin, että olisi löytynyt joku, jolle tuollakin kuvalla olisi ollut merkitystä tai jos se oli pakko hävittää, niin liiterin lattia oli kyllä ala-arvoinen paikka.
Mutta jospa sillä kuitenkin oli tarkoitus: Se, että joku huutokauppavieras havahtuisi. Että joku ajattelisi entisiä asukkaita, miettisi heidänkin elämäntyötään.
Joku kommentoi FB-kirjoitustani niin, että ihminen kuolee kaksi kertaa. Toinen on se, kun hän oikeasti kuolee, toinen se, kun kukaan ei muista, kuka hän on ollut. Näinhän se on.
Tämän tarina muistuttaa sinua ja minua siitä, että vanhojen kuvien taakse kannattaa laittaa nimet ja vuosiluvut, jos ne vielä ovat tiedossa. Meidän jälkeemme työ on aina hankalampaa ja jopa mahdotonta. En minäkään tiedä, ketä ovat nämä sata vuotta sitten eläneet ihmiset, mutta aika ajoin he katselevat minua vanhan albumin sivuilta. Kuitenkin: Joskus voi joku tunnistaa jonkun ja olla iloinen, että sai muiston sukulaisestaan. Mielihyvin kuvat hänelle annan, jos omistaja ilmaantuu.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Onneksi me heräsimme vanhojen kuvien dokumentoimiseen ja tänä talvena saimme urakan tehtyä. Viisi vanhaa albumia käytiin läpi isäni ja tätieni kanssa. He ovat 74-88-vuotiaita ja kun heistä aika jättää. me nuoremmat emme todellakaan tunne kuvien henkilöitä. Samalla saimme annoksen historiaa kuvien myötä. Niitä katsomalla tuli mieleen monenlaista juttua kuvien henkilöistä ja paikoista. Minullekin tulee mieleen kuva eräästä vanhasta pariskunnasta. Heidän kuvansa tuli meille museolle muiden tavaroiden joukossa. Olisin laittanut kuvan seinälle, mutta naisen sisko kielsi. Hänen siskollaan oli ollut niin kurja elämä miehen kanssa, ettei hän halunnut kuvaa minnekään esille… Niin monenlaista tarinaa.
Oli hyvä, että kävitte kuvia läpi! Varmaan oli siinäkin suuri homma.