On aika ongelmallista, jos järven vedenpinta vaihtelee suuresti vuodenaikojen ja vuosienkin aikana. Meillä on aina ollut sellainen laituri, jota voidaan helposti siirtää, kun rantaviiva muuttuu monta metriä, mutta kun matala kotijärvi mataloituu koko kesäksi, se jo harmittaa kovasti. Vuoden takaisen kevään sekä sen jälkeisen syksyn korkeusero kotilahdella oli toista metriä, ja uinti syksypuolella oli oikeastaan mahdotonta: Rantaveteen ajettu hiekkakaistale loppui liian lyhyeen mutapohjaisella järvellä. Kuvasta näkee hyvin vasemman puolen ruohikon: Sen lopussa on enää reilu puoli metriä vettä ja mutaa. Juuri ja juuri tuonne hiekka-alueelle saattoi vatsalleen rojahtaa – mukamas uimaan. Sillä tämän mummun hermo ei kestä uintia, jos tietää, että alla on vain pehmeää mutaa!
Viime keväänä oli vedenpaisumus: Venevajassa olleet saunapuut lähtivät seilaamaan ja lattialla olleeseen katiskaan oli uinut ahvenia.
Syksyllä sama paikka oli tällainen: Eipä tuonne venettä olisi saanut enää soudettua.
Omassa rannassa näytti rantakivien kohdalla toissa syksynä tältä,
mutta keväällä laituri oli huhtikuussa talven jäljiltä kaukana vedessä ja kivistä näkyi vain kaksi korkeinta huippua.
Koska oletamme, että vesi ei tämän korkeammalle voi noustakaan, teimme vuosi sitten muutostöitä laiturille johtavalle polulle: Uusiokäyttöön laitetut vanhat puuritilät alkoivat saunapolun, mutta loppu on betonilaattoja, jotka eivät lähde seilaamaan. Näitä laattoja sitten jatkettiin laiturin siirron myötä pitkin kesää pidemmälle ja pidemmälle.
Tarhian puolella keväinen järvi oli levittäytynyt rantahiekalle niin, että valopylväskin oli kaukana järvessä.
Syksyllä tilanne oli tämä: Laituri on kuvassa jo vedetty rannalle valopylvään viereen talvea odottamaan.
Vasemmalla oleva korkea lokin pesäkivi on keväisin veden saartama ja siitä näkyy vain huippu, mutta syksyllä näytti tältä:
Aika lailla pelottaa, miten jatkossa käy. Onko kehitys todella sellainen, että yhä useammalta loppuu kaivoista vesi ja järvien saunarannat ovat vain muisto?