Tonttu

Joulun lähetessä on mukava kuunnella puuhailujen ohella joululauluja. Teille muissa maissa asuville lukijoille kerron, että meillä Suomessa on joulun aikaan mahdollisuus kuunnella toivomusten mukaan lauluja useilta eri jouluradiokanavilta. Löytyy kauneimmat joululaulut, lasten jouluradio, pikkujouluradio ja monta muuta klik. Tänä vuonna olen tykästynyt ikivanhaan tonttulauluun, jonka uusi sovitus viehättää. Esittäjä on Kyösti Mäkimattila, klik. Tulkinta on rauhaisa ja vaatimaton, sellainen, joka antaa tilaa omille mielikuville. Ja niitä minulle juuri tuon esityksen mukana tulee, valtavasti.

Wikipedia: Eva Lyyli Johanna Wartiovaara-Kallioniemi  oli suomalainen säveltäjä jonka tunnetuin sävellys on joululaulu Tonttu. Tämän joululaulun sanoitus perustui ruotsalaisen Viktor Rydbergin vuonna 1881 kirjoittamaan runoon Tomten, jonka Valter Juva suomensi vuonna 1906. Wartiovaara-Kallioniemen sävellys ilmestyi nuotteina vuonna 1945. 

Kuunnellessani laulua tuntuu, kuin olisin mukana lapsuuden sadussa. Kodin pihapiiri, navetta, lato, lehmät ja lampaat, kaikki nuo kauan sitten eletyt tunteet ja ajat.

Suojaavat puut, kuu pakkasataivaalla – luminen pihapolku saunalta tupaan isän turvallisessa sylissä. Mietin herkistyneenä usein tämän monisäkeistöisen laulun sanoja, tunnelma kerrallaan,

sillä joulu tuo esiin sisälläni yhä vieläkin asuvan lapsen.

Mummo kertoi, että joka taloa huolehtii oma haltija. Se oli varmaankin juuri tuo tonttu: Ei joulutonttu, vaan harmaatakkinen, pitkäpartainen kotitonttu.

Se, jolle ennen muinoin jätettiin puuroa jouluyöksi pöytään ja tonttuhan toki kävi sen kiitollisena popsimassa.

Nuo ajat ovat olleet ja menneet, mutta niin me vain kuuntelemme vuodesta toiseen tätäkin laulua yhtä mielellämme kuin 70 vuotta sitten.

 

TONTTU

Pakkasyö on, ja leiskuen Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

 

Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun,

katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.

 

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa:

”Ei tätä ymmärtää en voi, ei tää pulma on vasta”.

Heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain lukkoja koittaa nytkyin,

lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi

Torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää.

 

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan istuu ylinnä kukko.

Kopissa Vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä tuttu.

 

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan näiden jo aikaa näki;

Varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot pienet nuo.

Ken sitä kummeksis juuri: hälle se riemu on suuri.

 

Isän ja pojan on nähnyt hän puhki polvien monten

nukkuvan lasna, mut mistähän tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks’  –  mihin niin?

Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!

Latoon parvelle pyrkii vaan, siellä hän pitää majaa;

pääskyn naapuri suovallaan on liki räystään rajaa.

Vaikka pääsky nyt poissa on, keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan seurassa puolison armaan.

 

Silloin aina se sirkuttaa monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa, näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu, ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa, tonttu se miettii pulmaa.

 

Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan ajan virtaa on kulkevinaan,

tuumii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan.

Kattojen päällä on lunta, Tonttu ei vaan saa unta.

 

Advertisement