Ilman kissaa

 

Sain eläinklinikalta tällaisen kortin, kiitos!

Kolmannen – ja viimeisen – kissan lähdettyä talo tuntuu hiljaiselta. Mietin, miten erilaiselta näyttää nyt tuo työpöytä,

joka alaikkunassa olleine kissanluukkuineen toimi kolmen kissan omana pöytänä liki kolmekymmentä vuotta. Sain sen vihdoin itselleni käyttöön, mutta silti. Tämä kuva on jo edellisen kissan ajalta, yli kymmenen vuoden takaa.

Luulen kuulevani Jampan askeleet vintin portaissa ja odotan sitä syliin, kun istahdan keinutuoliin tai television ääreen  Ei kuulu, ei näy, vain kellon raksutus toivottaa minut tervetulleeksi taloon astuessani. Saan nyt olla rauhassa sukkapuikkojen kanssa

ja joudun lötköttämään päivätorkuilla ilman vakiolämmikettä.

Onhan se toki helpotus, että kodin karvapöllystä saatetaan jossain vaiheessa päästä eroon, sillä vaikka kuinka imuroin sohvia, niin tummissa vaatteissa istuva vieras kyllä on usein ollut järkyttynyt pois lähtiessään. Nyt olemme yrittäneet käydä huonekaluja läpi tekstiilipesurin kanssa.

Sekin on uutta, että makuuhuoneen oven voi jättää auki: karvaturri ei hyppää vuodetta karvaamaan.

Eikä tarvitse miettiä, mitä kummaa Jampalle syöttäisin, kun se oli niin nirso ruuastaan:

Järvikalasta maistui  vain hauki, mutta onkiahvenet se jätti omaan arvoonsa. Kaupan kissanruuista kelpasi vain muutama, satunnaisesti. Myöskään jauheliha ei maistunut, kerma kyllä. Ja kissanmaito tai maustamaton jugurtti. Ja hiiret! Joskus se toi niitä sisälle kissanluukusta

eikä jäänyt yhteen kertaan se, että aamulla tallasimme hämärässä keittiön verisellä matolla kököttävään hiiren suolikasaan, yäk. Mutta kuinkahan meidän käy, kun asumme peltojen keskellä. Hukummeko hiiriin? Nyt jo kuuluu rapinoita.

 

Jampan lempipaikka oli keinutuolin alla. Joskus oli läheltä piti -tilanteita, kun sen häntä meinasi jäädä jalasten alle.

Nyt saan keinutella rauhassa,

 

mutta: Voiko mikään muu eläin (paitsi koira) näyttää niin aidosti kiintymyksensä?

Sen pehmeä turkki, viileät korvanlehdet, kehräys, karhean kielen nuolaisu käden selkämykseen. Niitä kaipaan. Mutta meidän aikamme on lemmikkien aikaa pidempi, yleensä, ja siksi näihin surutunteisiin on valmistauduttava ja ne on hyväksyttävä jo lemmikkiä otettaessa.

Ihana Jamppa, kultainen Katti-Rontti! Adoptiokissana ilahdutit meitä kahdeksan vuotta.

Elämälläsi oli suuri merkitys monelle. Sinulla oli ja on paikka meidän kaikkien sydämessä.

Kategoria(t): Surusydämellä Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Ilman kissaa

  1. Leila sanoo:

    Voi ei!! Ymmärrän täysin sen tyhjyyden minkä Jamppa on jättänyt jälkeen, joskin helpotustakin löytyy. Minulle parhaita hoitajia ovat olleet Ruusa ja Majuri, joskin aluksi vähän vierastivat sytosmyrkyn hajua. Mutta liki ovat pysyneet joka päivä ja jalkoja lämmittäneet. En ole pelännyt muutenkaan pöpöjä, en puutarhassa, metsässä enkä kissoilla. Uskon, että kaikki tämä on vain vahvistanut immuniteettitasoa, koska olen kaikesta selvinnyt hyvin ilman tulehduksia. Nyt voiton puolella jo. Tunnen surunne, otan siihen osaa. Lääkärille heitin vaatimuksen, että minun pitää elää vielä 14 vuotta, etteivät minun kissani jää orvoiksi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s