Surupäivä

Pyhäinpäivänä muistelemme menneitä sukupolvia, viemme kynttilät haudoille ja muutenkin se on aina vietetty rauhallisesti mutta juhlavasti, syksyn sadosta nauttien. Tänä vuonna tuli lisämausteeksi suuri suru Jamppa-kissan, tuon rakkaan Katti-Rontin jäähyväisten mukana. Vielä syyskuussa se oli täysissä  voimissaan, upeana ja pehmeänä. Tässä silloin otetussa kuvassa se katsoo meidän kanssamme televisiota yläkerran sohvalla, seurallinen kun oli.

Pari viikkoa sitten se yhtäkkiä alkoi laihtua ja hiljetä ja vain muutamassa päivässä, viikko sitten,  tilanne huononi nopeasti. Vatasassa oli varmaan kipuja, sillä usein se makasi kylmällä kuistin lattialla, jonka katselemisestakin itselleni tuli vilu. Vesi maistui, ruoka ei niinkään. Lopulta se ei enää tullut ollenkaan syömään piilostaan ja oli aika vapauttaa se kärsimyksistään. Eläinlääkäri arveli kasvainta tai munuaisten pettämistä ja niin veimme voipuneen lemmikin sinne viimeiselle matkalleen. Emännän rapsuttelujen myötä se nukahti rauhallisesti ikiuneen.

Sattui  niin, että myös pikkurenki oli meillä viikonlopun ja hänellekin tuli nyt ensimmäisen kerran elämässään eteen tuo luopumisen suru. Lintuja olemme joskus haudanneet, mutta on aivan eri asia nähdä lemmikkieläin kuolleena. Enon kanssa kaivoimme Lilli-koiran ja Vallu-kissan viereen haudan, jonne Jamppa kannettiin omaan villapeittoonsa käärittynä.

Hyvää matkaa, kohti kissojen taivasta!  ❤

 

Sitten laitoimme haudalle kimpun syysastereita ja  sinne hankitun  kynttilälyhdyn. Lauloimme matkalauluksi  ”Tuku tuku lampaitani”, sillä mitään herkkää kissalaulua ei silloin tullut mieleen.

Lopuksi pikkurenki soitti surupäivän merkiksi vellikellolla ja illalla istuimme suuren nuotion loisteessa muistellen Jampan elämän vaiheita. Kyllä sillä oli hyvä elämä, sai olla pitkään terveenä ja kulkea vapaasti kissanluukusta. Varmasti kissan päivät. Neljätoista vuotta on kissalle jo aika paljon, nyt oli aika luopua, se meillä kaikilla on joskus edessä. Jokohan se on perillä kissojen taivaassa, pohti pikkurenki mietteliäänä.

Kaunis, lempeä, ystävällinen Jamppa, joka ei ikinä pissannut tai kakannut sisälle, eikä raapinut huonekaluja. Osoitti aina sen, kunka paljon meistä välitti, siksi olikin vaikeaa lähteä matkalle – sen suuren kaipauksen vuoksi. Jamppa oli kolmas ja varmaankin viimeinen kissamme. Kukahan nyt huolehtii hiirijahdista?

Sateenkaarisilta, klik,  on tarina, joka on vuosikausia lohduttanut monia lemmikkinsä menettäneitä. Onko se sinulle tuttu?

 

Kategoria(t): Surusydämellä Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s