Navetan kunnostus, osa 3

Vellikello –   sana tuo mieleen lämpimän muiston lapsuudesta. Asuimme silloin vielä naapurissa, isän lapsuuskodissa, josta kipaisin pellon vierellä kulkevaa kärrytietä pitkin Elli-tätiä (isotäti) tapaamaan. Sain ihanaa hapankermakakkua, mutta sain usein myös tehdä jotain tosi mukavaa: Soittaa vellikellolla pelloilla ahkeroivan väen syömään. Juuri ja juuri uloituin kiskomaan metallilangasta ja korkealta navetan katolta kaikui koko peltoaukean kattava, kirkas kellon ääni: Vel-lil-le, vel-lil-le… No ei toki vain vellille, vaan Elli-tädin valmistamalle herkulliselle aterialle.

En muista, koska oli se viimeinen kerta, kun kelloa soitin. Muuttaessamme tälle pihakartanolle 50-60 -lukujen vaihteessa isä rakensi navetan päätyyn heinäladon, juuri sen, jota nyt kunnostimme ja siinä yhteydessä metallinen soittonaru jäi jotenkin jumiin: Kelloa ei sen koommin ole voinut soittaa. Eipä siihen ainakaan sanan vellikello alkuperäisessä merkityksessä olisi ollut aihettakaan, kuten ennen oli! Perunaväkikin oli näin iso. Tuolla näkyy kellovanhuskin nököttävän, vielä vanhan navetan katolla. Kuva on ehkä vuodelta 1928 päätellen pikkupojasta vasemmalla. Isäni on siinä noin kolmevuotias, Elli-tädin ja äitinsa helmoissa.

Ei enää vel-lil-le, mutta joissakin tilanteissa, vaikkapa keväisessä toukosiunauksessa, se olisi ollut mukava lisä, kuten naapurissakin jokunen vuosi sitten.

Kun saimme muutamaksi päiväksi nosturin kattohommien vuoksi, päätin, että kellon kunto tutkitaan. Kuinka lahoja puurakenteet ovat? Miten soittonarun voisi irroittaa? Timo-Timpuri  kiipesi katolle:

Toinen pystytolppa on aivan laho.

Lopullinen kunnostus jää kuitenkin ensi kevääseen. Kello on melko iso, eikä siinä pettymyksekseni ollut näkyvissä mitään merkintöjä. Kun Timo oli jonkin aikaa naputellut ja siirrellyt soittolankaa, sain vihdoin kuulla tuon tutun äänen, kaukaa lapsuudesta. Ihanaa!

Timon ottama valokuva on mahtava: Ylhäisessä yksinäisyydessään vanha kello siinä katselee tuttua maisemaa: Peltoja, metsää, järveä. Esi-isien elämän työtä. Tuolta, vihreän pellon reunasta, koivujen luota, kipitin lapsena Elli-tädin luo. Kello on nähnyt senkin.

Ja sen, kun seuranani oli musta lammas, lenkkikaveri. Nuo ihanat muistot… huoh.

Nyt siirsin vanhuksen Pyhäinpäivän kunniaksi nykyaikaan, You Tubeen. Jos sinäkin haluat sen sointia kuunnella, klikkaa tästä, klik.

 

Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Navetan kunnostus, osa 3

  1. Hilu sanoo:

    Pitkään aikaan en ole blogeja lukenut, mutta nyt kun taas tauon jälkeen aloitin niin täälläkin oli tapahtunut vaikka mitä. Ihana tuo vellikello 🙂 Mukavaa marraskuuta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s