Montakohan vuotta siitä jo on, kun kunnostin tuon rinnepenkin mukamas sellaiseksi, että siihen ei enää ikinä tarvitse koskea??? Ei kai kovinkaan montaa, mutta niin se vain on, että luonto ottaa omansa. Kaksinkertaisella mansikkakankaalla oleva kivikkokin oli miltei kadonnut juolavehnän ja maahumalan peittoon. Eipä tullut edes kuvaa otettua, niin paljon se mieltä painoi. Mutta nyt on toisin, sillä muutama viikko sitten isäntä lähti taas avuksi, kun kaivoimme kivet pois. Samalla lähti muutama pensaskin eri paikkaan.
Säästettävät kasvit toisiin, juolavehnän juuret ja voikukat toisiin kottikärryihin. Sitten uudet muovit, tällä kertaa auki leikatut multasäkit, musta puoli päällä päin,
ja kivet takaisin paikoilleen. Toimii paremmin kuin mansikkakangas!
Pallohortensia ei ole suostunut kukkimaan siinä, mihin sen viimeksi siirsin, joten kokeiltiin nyt sillekin uutta paikkaa.
Tämä rinne on lähinnä vain matalille, kukkiville pensaille, joiden yli katselemme pellolle ja järvelle.
Keijuangervoa on monta kappaletta, nuo pienet alut siirsimme toisten juurelta pallohortensialta vapautuneelle paikalle.
On mummulla taas iloinen mieli, kun tuokin alue on kunnossa. Ehkäpä pärjäilen jonkin aikaa pelkällä kitkemisellä!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 