Museon uudet muistot

Tänä kesänä meillä on käynyt paljon museovieraita. Heitä varten laitoin esille myös vieraskirjan – sekin aika ”museoinen”, kun on isän ja äidin häälahjaksi saama, vuodelta 1947.

Eipä tuohon puisten kansien väliin juurikaan nimiä häiden jälkeen ollut tullut, joten hyvin sopii lisää ja on kuin tarkoitettu tähän uuteen työhönsä.

Kesän mittaan museo on saanut myös uutta nähtävää,

saimme erityisesti pellavan käsittelyyn kuuluvaa esineistöä äidin lapsuuskodista. Nyt meillä on pellavaloukku, jopa kaksi!

Ja tällainen, myös pellavaan liittyvä piikkimatto.

Toisinaan vieraatkin tuovat tullessaan jotain, kuten tämä ihana, vanha pahkakuppi. Kiitokset, Anneli!

Entuudestaan meillä olikin kaunis puulusikka, joka sopi kuppiin paremmin kuin hyvin. Takana olevassa rasiassa on säilytetty voita ennen vanhaan.

Puolukkasaavista puuttui survomiseen takoitettu nuija, jonka sain sattumalta huutokauppakeisarin Keuruulla pitämässä huutokaupassa aivan vieraalta ihmiseltä. Kiitos, Ari!

Ostin kirpputorilta mankelilaudan, sillä se puuttui. Tuo pyöreä pulikka oli meillä entuudestaan.

Tämän ikivanhan tuolin vein aivan nurkkaan, sillä se ei puutappeineen taida kestää istumista.

Muutama pyyhe ja liinakin ovat uusia. Vaikka kaikki tahrat eivät lähteneetkään, niin tässä kankaat kuivuvat pesun jälkeen kuitenkin raikkaiksi kesätuulessa.

Tämä kirjontatyö on aika ihana. Kukahan sen on ahertanut, äiti vai tädit. Vai Ida-mummo.

Oli taas mukava järjestellä uusia tavaroita paikoilleen. Vielä onneksi mahtuu!

Siinä touhutessani katselin haikeana ikkunoista ulos pellolle ja järvelle: Tätä maisemaa ovat entiset sukupolvetkin katselleet,

keittiössä hääriessään.

Pääsisinpä vielä kurkistamaan tuohon aikaan: Kuulisinko pitkien hameiden kahinaa, nuuhkisinko puuliedellä porisevan puuron tai lihapadan tuoksuja. Näkisinkö pellolla työväkeä sirppien kanssa, kauralyhteitä kokoamassa.