Otsikolla en nyt tarkoita sitä yömyssyä, jota te ehkä ajattelette. Sitä, jonka laitoin koristeeksi museotalon yhteen huoneeseen: Pikari ja pullo. Eikös tämä ole se nykyajan yömyssy?
Nyt kirjoitan ihan oikeasta yömyssystä. Siitä, joka Punahilkan mummolla – ja myöhemmin sudellakin – oli päässään. Sellaisesta, jonka itsestään huolta pitävät naiset laittoivat yöksi hiustensa suojaksi.
En ollut koskaan nähnyt oikeata yömyssyä ennen sunnuntaita. Silloin eräs tuttu tuli miehensä kassa meille museotaloon tutustumaan ja hänellä oli mukanaan OIKEA YÖMYSSY. Sen tarina on kuudenkymmenen vuoden takaa:
Tämä rouva oli pikkutyttönä ollut mummoni siskolla, Ellillä, pikkupiikana. Lapseton pariskunta tykkäsi lapsista ja tämä tyttönen tuli mielellään tiskaamaan ja pöytiä kattamaan, kun perunaväki tai heinäntekoporukka oli talossa ruokailemassa. Kerran Elli-täti (minulle iso-täti) oli antanut hänelle kauniin, pitsikoristeisen yömyssyn. Siitä lähtien se on ollut tallessa, ehkä leikeissäkin, mutta kuitenkin tallessa. Yli kuusikymmentä vuotta.
Kun paikallislehdessä oli juttu meidän museostamme, entiselle pikkutytölle – nyt jo hänkin mummo – tuli mieleen, että hän haluaisi palauttaa aarteensa takaisin.
Sunnuntaina hän sitten tuli miehensä kanssa puutarha- ja museokierrokselle ja ohuen ohuesta kankaasta valmistettu, matkansa varrella hiukan rikkoontunut yömyssy palasi takaisin kotiin. Mietin, että onkohan se lähetetty aikoinaan jopa Amerikasta, kun on niin hieno kaupan pitseineen? Vai toivatko sen ajan maatilamatkailijat, kesävieraat suurista kaupungeista, sen tuliaiseksi? Aika vaikeaa on kuvitella maatalon emäntää tuo myssy päässään.
Suuri kiitos, ystävät, tämä on meille jälleen aarre. Lämmin muisto ja tarina herttaisesta Elli-tädistä ja ystävällisistä sekä auttavaisista ihmisistä. Kiitos!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 
Ihana tarina! Sängynpääty tuntuuki myssylle ihan oikialta paikalta.
Olen niin iloinen tuosta myssystä!