Keuruulainen Matka-Mäkelä on ollut monen matkamme luotettavana järjestäjänä. Kivoja reissuja on tehty, usein olemme suunnanneet Viroon. Nyt matkanpää oli ensimmäisen kerran Viipuri: Viisumivapaa risteily, jolla sai kokea palan Karjalaa.
Kello herätti yhdeltä yöllä, sillä M/S Carelia lähti Lappeenrannasta jo aamusta. Matka kesti suuntaansa yli viisi tuntia, sillä vaikka kilometrejä oli vain 43, kaikki kahdeksan sulkua veivät pysähdyksineen paljon aikaa.
Ensimmäinen ja korkein pudotus, 12 metriä, oli Mälkiän sululla.
Saimaan ja meren välinen veden korkeusero on noin 76 m, eli sen verran laskeuduimme ”vesiportaita” alas päin. Kanava on alun perin rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja vanhaa osaa näkyikin paikka paikoin. 1920-luvulla uomaa laajennettiin ja vuonna 1963 solmittiin 50 vuoden vuokrasopimus Neuvostoliiton kanssa kanava-alueen loppuosan vuokraamisesta. Silloin se laajennettiin tämän hetkiseen tilaansa. Sopimusta on nyt jatkettu.
Laivalla oli ajan kuluksi monenlaista ohjelmaa ja ruokailun tai kahvittelun lomassa oli mukava seurata maisemia.
Viipurissa ehdimme olla tasan vuorokauden, iltapäivästä iltapäivään. Yö vietettiin hotellissa, meillä oli siisti ja rauhaallinen Victoria.
Illan bussikierroksella kuulimme kattavasti kaupungin nähtävyyksistä ja toisena päivänä oli aikaa kierrellä puistoissa ja museoissa tai missä itse kukin viihtyi. Sääkin lämpeni ja oli mukava istuskella penkillä elämän menoa seuraamassa.
Torkkelin puistossa,
Terijoen salavan,
vai lehmuksenko alla, oli isäkin kuvattu nuorena sotilaana 1940-luvulla.
Nyt katselimme samoilla paikoilla
meren lahtea ja pulujen kujerrusta.
”Pyöreen tornin…
…hämärässä, pöydässä niin hilpeässä…
…ilo oli irrallaan…” lauletaan Juha Watt Vainion laulussa
ja mekin kävimme tuossa muistoja täynnä olevassa paikassa kahvittelemassa.
”Sellanen ol´ Viipuri, karjalaisten kaupunki!”
Lauantai näytti olevan työpäivä, sillä kaikkialla oli remonttia ja korjausta meneillään. Vanhoja rakennuksia on entisöity kiitettävän paljon. Opiskelijat olivat siivoamassa toria ja sen kukka-istutuksia kesäkuntoon.
Ja vaikka olimme päättäneet, että tämä ei ole ostosreissu, niin kyllähän Viipurista piti Viipurin rinkeli ostaa,
ja koottavat maatuskat pikkuväelle. Nyt ei tule nahinoita, kun jokaiselle on oma!
Lukuun ottamatta sitä, että Keuruulta matkalle lähdettiin yöllä kahdelta ja palattiin kahden vuorokauden kuluttua neljältä aamulla, (krooh…) ja sitä, että Eu-rajatarkastuksiin tottuneina tulleissa jonotettiin ja jonotettiin ja vieläkin jonotettiin, matka oli kaikin puolin mukava ja viihtyisä. Kun tulomatkalla lauloimme laivalla kansainvälisellä porukalla yhteislauluja suomeksi, saksaksi, englanniksi ja venäjäksi, (Juha Watt Vainion Viipuri-laulussa: ”Kieli vieras taikka tuttu, laulu oli helppo juttu!”), tunnelma oli oikein lämmin ja välitön. Lappeenrannassa illan kruunasi kaunis auringonlasku
ja kun laivalta lähtiessä viimeisenä lauluna oli laulettu ihana valssi ”Ilta Saimaalla”, se soi vielä seuraavanakin aamuna mielessä haikean sävyn saaneena. Mietin mennyttä aikaa rajan takana: Menetetty kaunis kotiseutu, evakot ja heidän loputon ikävänsä takaisin Karjalaan.
Kotona keskeisessä Suomessa odottivat aamuvarhaisella usvainen kotilahti ja ruisrääkän huutelu heinäpellolta. Rakas maisema – kuinka vaikeaa täältä olisikaan lähteä?
Saattaa olla, että jatkossa risteilyt kestävät vuorokauden pidempään, silloin ehtisi paremmin tutustua kaupungin nähtävyyksiinkin. Mutta ensikertalaisena voin sanoa, että Karjala on kyllä laulujensa veroinen kauneudessaan.
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 