Kaunis, visakoivuinen pöytälamppu on jäänyt mieleeni jo aivan varhaisesta lapsuudesta: 1950-luvun alkupuolella meillekin oli hankittu Metro-tyttöjen levy ”Äiti, sytytä lamppu” ja ajattelin aina tuota valaisinta, kun kyyneleet silmissä pikkutyttönä kuuntelin tätä surullista laulua.
Vuosien saatossa lampunpidike oli mennyt rikki ja sitä oli yritetty korjata eristysnauhalla, tuloksetta. Vinttiä siivotessani löysin jälleen tuon valaisimen ja se katseli minua ullakon hyllyllä niin surullisen näköisenä, irrallaan heiluva kaula vinossa, että toin pölyisen kapineen keittiön pöydälle ja aloin pohtia, kannattaisiko sitä kuitenkin yrittää kunnostaa.
Sain isännänkin innostumaan asiasta ja niin sitten haimme kaupasta uuden, kytkimellä varustetun johdon ja uuden lampunpidikkeen. Emme ottaneet tässä vaiheessa riskiä siitä, että kytkisimme johdon entisen, mustan kytkinnappulan taakse, kun emme tienneet toimiiko se. Siksi tuo kytkinjohto oli varma vaihtoehto. Toinen pohtimisen aiheuttaja oli uusi lampunpidike, jonka pelkässä avaamisessa oli jo ongelmia. Eikä tukeva kiinnittäminenkään ollut ihan yksinkertainen juttu. No, meni siinä aikaa, mutta vihdoin saimme kaikki paikoilleen. Tässä vanha valaisin nököttää jälleen ylväänä, uudella aikakaudella, Led-lamppunsa kanssa, pää pystyssä!
Varjostin oli myös rikki, mutta ainakaan tähän hätään emme uutta löytäneet. Tuo leveä malli taitaa olla harvinaisempi, ehkä vanhanaikainenkin. Entisen voisi varmaan päällystää kankaalla, tai pitsiliinalla, mietitään! Mutta hätäapuna otin esiin neulan ja lankaa ja kursin parikymmentä senttiä pitkän repeämän kiinni. Ei se ainakaan enää repsota ja kun tuon kohdan kääntää taakse, niin hyvä tuli! Voisikohan siihen liimata kapean pitsireunan… hmmm…
On jälleen niin iloinen mieli siitä, että ei heitetty tätäkään rikkinäistä vanhaa esinettä roskiin, vaan se sai uuden elämän.
Eiköhän se se palvele hyvin taas ainakin seuraavan sukupolven ajan!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 