Tuo tullessas, vie mennessäs, sanottiin Keuruulla ennen. Sitä me isännän kanssakin harrastimme eräänä iltana, kun oli päätetty siistiä vanhan talon pihapiiriä. Kesän maalaus-urakan aikaan huomasimme jälleen kerran, että ei kannata istuttaa mitään aivan talon lähelle – se vain lahottaa seiniä.
Valkoisen talon seinustalla kasvaa upea töyhtöangervo. Se on ollut paikoillaan noin viisikymmentä vuotta.
Keskusta oli jo tyhjentynyt, kun pensas oli jatkanut leviämistään. Kun meillä kävi muutenkin kaivinkone, se nyppäsi mennessään puolet pensaasta pois – tietenkin seinän läheltä. Nyt on taas tilaa kasvaa, ainakin kymmenen vuotta!
Kun aina tuntuu niin vaikealta heittää mitään hukkaan, istutin pois otettuja juurakoita myös vaahteran kannon juureen. Kasvavat tai eivät – saapa nähdä. En sure, jos eivät kasva mutta iloitsen, jos kasvavat! Kanatuiset tosin olivat turhan kiinnostuneita yllättäen esiin tulleesta mullasta.
Saman rakennuksen länsiseinustalla kasvoi kolme suurta röyhytatarta. Kun olin aivan lapsi, muistan tuon pensaan talon vastakkaiselta puolelta, omenapuiden alta. Isotätini Elli kutsui sitä seerumiksi. Onhan siinä aika voimakas tuoksu, kieltämättä. Jossain vaiheessa pensas oli sitten jaettu kolmeen osaan ja siirretty pois puutarhan puolelta tien puolelle – ja jälleen liian lähelle seinää. Kaivuri kuopaisi juurakot pois
ja siirsi muutaman metrin päähän eteläpuolelle – vähän kuin pensas-aidaksi. Nyt on tilaa röyhytä! Kaivinkoneen jäljiltä meille jäi kuitenkin vielä reilusti lapio- ja harvahommia.
Ja taas oli kanalan väellä hauskaa!
Riitan puutarha ja mummolan riepumatto 