Pienin askelin eteen päin

Ei nuo päivittäiset aikaansaannokset suuria ole, mutta pikkuhiljaa tulee valmistakin. Viikonlopun rankan työrupeaman jälkeen vanhan talon pihapiiri tuli siihen kuntoon, että uskalsin hakea nurmikonsiemenpussit. Sitä ennen oli takakuormaajalla ja lapioilla

tyhjennetty varastossa olleita multakasoja täytteeksi kuoppiin sekä haravoitu ja katkottu juuria ja oksia,

hyytävässä viimassa ja räntäsateessakin.

Aina noita aarteitakin löytyy, sillä vanhan talon  syreeniaidan keskeltä bongasimme neljä napakkaa sembramännyn tainta. Ja jotain päivänliljaakin näytti vielä lipputangon jalustan luona olevan, otin tietenkin kaikki talteen.

Kiviä nousee kaikkialta, nekin varastoidaan. Ajattelin nimittäin tehdä kapean kukkapenkin pensaiden edustalle, juurimaton päälle. Se näkyisi mukavasti tielle ja keittiön ikkunaankin. Kivet voisivat olla reunalla painoina ja tukena eikä tätä kukkapenkkiä tarvitsisi kierrellä ruohikkoa leikatessa, sehän olisi vain kapeahko soiro sireenien reunalla.

Huomasin kuvasta, että hienosti heijastavat nuo lasiruudut, edellisestä pesusta taisi olla jo viisi vuotta. Nyt on mukava istahtaa keittiön pöydän ääreen, muistella talon entisiä asukkaita ja katsella peltomaisemaa puhtaista ikkunoista. Näkyy tuolla järvikin, vaikka meidän talomme onkin hiukan edessä. Mutta ennen syreenipuskan kuritusta vettä ei tästä voinut nähdä lainkaan.

Koska hommailimme navettapihalla, päästin hetkeksi kanatuisetkin auttelemaan. Ihan vaan hetkeksi, sillä kesäkuullehan niiden pitäisi tarhassa olla. Saivat kuitenkin nokkia vihreää, jota itse en vielä niille löytäisi. Tietenkin ne karkasivat perässäni vähän kauemmaskin, puutarhan puolelle.

Mutta tässä  odottelee  se suurin kesäurakka. Hoh hoijaa, toivottavasti pysymme tuolla ylhäällä! Ei sieltä ole kiva  pudonnutta pensseliä lähteä hakemaan.

Innostus vanhan talon kunnostukseen on kuitenkin edelleen korkealla, mieli iloinen ja odottava. Jospa säät suosisivat, jospa terveyttä riittäisi. Monta jossia, monta toivetta. Monta huokausta. Monta kiitosta.