Aika rientää

Taakse jäänyt talvi oli poikkeuksellinen säätilojen vuoksi. Meidän pihassamme piti tehdä suurempia lumitöitä muistaakseni vain kaksi kertaa, muuten pärjättiin kevyellä lumikolalla tai jopa harjalla. Sää vaihteli suojasta pakkaseen ja monin paikoin pihamaat jäätyivät liukkaiksi. Nuo jäätiköt olivat aikamoinen ongelma – kerran minäkin olin kunnolla rähmälläni, vaikka varovainen yritinkin olla.

Ja juuri kun huhtikuun alkupuolella kuvittelimme kevään saapuvan, yöpakkaset kiristyivät kymmeneen asteeseen saakka. Ei ole helppoa kasvienkaan tuosta kaikesta selvitä. Vuosi sitten tomaatit jo olivat kasvihuoneessa, nyt ne venyvät edelleen pituutta lasikuistilla.

Tuulet ovat olleet voimakkaita ja puuskaisia. Oksia on pudonnut enemmän ja vähemmän, puitakin kaatunut. Pihapuut ovat kuitenkin säästyneet.

Lähellä kellaria kasvaa kolmen Serbiankuusen ryhmä. Sinne alaoksille olen vienyt monta tuulikelloa. Lapsukaiset tykkäävät mennä niitä soittelemaan,

mutta tänä keväänä tuuli on kyllä ahkerasti pitänyt huolen kauniista helinästä. Kuljen päivittäin kuusien ohi navetalle ja kuulostelen:  Suljetuin silminkin tietäisin, missä olen kävelemässä. Tuo surumielinen soitto tuo aina mieleeni pihapiirin entiset asukkaat: äidin ja varsinkin isän. Isän istuttamat kuuset, isän lapsuuden maisemat.

Näin se elämä kulkee – lapsuudesta vanhuuteen. Virran mukana seuraamme, mutta jossain vaiheessa  kaikki pysähtyy. Koin tuon tunteen vahvasti, kun katselin pyykkitelinettä vanhan talon pihapiirissä: Kymmenen vuotta sitten se oli vielä ahkerassa käytössä, lakanat ja pyyhkeet liehuivat iloisina kevättuulessa. Mutta aika on pysähtynyt senkin kohdalla. Äitikin, joka talossa ennen ahkeroi, on jättänyt arjen hyörinät taakseen.  Pyykkipojat ovat lahonneet, vuodet ovat tehneet naruillekin tehtävänsä.

Meitä virta kuitenkin vie vielä mukanaan. En vain osaa päättää, korjaanko nuo narut vai en.

 

Advertisement