Kuudes sukupolvi

Rakensimme lähes 30 vuotta sitten – muutettuamme takaisin Keuruulle – keltaisen talon aivan lapsuuskotini naapuriin.

Nyt nuo etäänpänä näkyvät rakennukset ovat olleet muutaman vuoden ajan unessa tai ainakin hiljaisina, vain navetasta kuuluu kanojen kaakatusta. Parisen viikkoa sitten kirjoitimme sisareni kanssa nimet tärkeisiin papereihin ja siitä saakka on mieli ollut täynnä monenmoisia ajatuksia: Miten selvitään kaikesta, miten korjataan tuo ja kunnostetaan tämä. Voimiakaan ei ole enää sillä tavalla kuin vuosia sitten, mutta haluja kyllä riittää. Rakennukset pääsivät isää edeltävän sukupolven aikana huonoon kuntoon, joten kaikki se kaunis mitä nyt voimme nähdä, on isäni kunnostamaa.  Kukaan ei voi päättää seuraavista sukupolvista, mutta ainakin itse voin nyt tehdä osani rakennusten ja pihapiirin säilyttämiseksi. Isä teki urotyön kunnostaessaan Topi-ystävän kanssa punaisen talon surkean ulkokuoren. Tässä kuvassa talon laudoitusta on jo pitkälti  uusittu ja maalattu –  lopuksi vedettiin traktorin vinssillä irti 50-luvulla rakennettu umpikuisti ja betoniportaikko,

jotta tilalle voitaisiin rakentaa entisen mallin mukainen avokuisti. Sellainen, minkä portailla tämäkin kuva on otettu: Pula-ajan ruokakurssilaiset, oma mummoni tietenkin kissa sylissä.

Mummoni äiti, Könttärin vanha emäntä, istuu tässä kuvassa ystävien ja tätini kanssa samaisella kuistilla.

Kun mietin kaikkea sitä mitä pitäisi nyt alkaa tehdä, työ tuntuu loputtomalta. Ehkä se sitä onkin, mutta olemme päättäneet, että tämä sukupolvi yrittää selvitä varsinaisen asuintalon kohdalla mahdollisimman vähillä kustannuksilla. Se tarkoittaa ainakin sitä, että emme edes ajattele ulkomaalausta vaikka seinät sitä kaipaisivatkin. Laudoitus ehkä uusitaan jossain vaiheessa, (seuraavan sukupolven aikaan?) joten maalaaminen olisi turhaa.

Valkoinen, asuintalo, on rakennettu 1800-luvun alussa, isä peruskorjasi sen vuonna 1959 ja (valitettavasti) uusi myös ikkunat nykyaikaisemmiksi.

Mutta tällä hetkellä pääasia on, että katto on ehjä ja sisällä pysyy peruslämpö. Edessä on kuitenkin vielä tämä vesivahingon lopullinen korjaaminen ja mielessä kummittelee pelko uusista vastaavista.

Putket ja sähköjohdot ovat tosiaan jo aikansa eläneet. Mutta jos kaikki pysyy edes tämän hetkisessä kunnossa, olen tyytyväinen. Siivottuun taloon voivat majoittua lapset perheineen tai voimme itsekin tarvittaessa mennä sinne kesähellettä pakoon.

Niin se siivous, sitä kyllä riittää. Ei se olekaan ihan pieni juttu, sillä äiti oli innokas keräämään ullakolle ”tarpeellisia” tavaroita ja jopa pahvilaatikoita. Kaikkea roinaa on ihan liikaa.

Pihapiirissä on tosiaan toinenkin, ”vasta” vuonna 1881 rakennettu rakennus. Siinä ei alun perinkään ole ollut juurikaan lämmitettäviä huoneita, vaan se on ollut lähinnä kesävieraiden käytössä. Maatilamatkailua jo sata vuotta sitten! Ennen 1990-lukua isä mietti sen purkamista, sillä se näytti tältä,

nyt, 90-luvun alun suuren urakan jälkeen, tältä: Se on taas alkuperäisessä kauneudessaan.

Mutta räystäslaudat olivat jälleen ihan lahot, ne oli pikaisesti korjattava. Päällyslaudat vain taiteltiin katolta pois, kuin näkkileipä.

Oli tosiaan korkea aika ryhtyä tähänkin työhön.

Sitä varten maalasin pihalla uusia lautoja

ja kuivasin keittiön lattialla.

Kirvesmiehemme Timo kävi ne jo isänsä kanssa asettamassa paikoilleen.

Pihat olivat silloin vielä aivan jäätiköllä, traktorilla oli kovasti vaikeuksia hiekotuksesta huolimatta.

Mutta valmista tuli! Ensi kesän urakoihin kuuluu ainakin punaisen rakennuksen etelän ja lännen seinien ulkomaalaus. Eikä sekään ole pikkujuttu, sillä korkeutta on enemmän kuin tarpeeksi ja puupitsikoukeroita pilvin pimein. Tässä kuvassa sairauden uuvuttama isä puoli vuotta ennen kuolemaansa: Talon kunnostus oli hänelle hyvin tärkeä asia.

Kylläpä nuo valkoiset osat hohtivat silloin! Tällä hetkellä maali on irronnut

ja jäkälä kasvaa monin paikoin kuistilla.

 

Tässä vaiheessa en uskalla edes puhua huonokuntoisen navetan korjauksesta. Paitsi että jotain näillekin ikkunoille olisi tehtävä.

Mutta nyt mennään odottavin mielin eteen päin. Itsellelmme voimia ja terveyttä toivoen, isän tukea ja neuvoja kaivaten ja  häntä muistellen.

Kuudes sukupolvi asuttaa nyt vanhaa taloa. Voisin kai sanoa, että olen Könttärin emäntä, en kuitenkaan vielä vanha emäntä. Ehkä joskus olen sekin,  silloin, kun seitsemäs sukupolvi   – toivottavsti – tätä työtä jälkeemme jatkaa.

Jos kiinnostaa, niin olen aiemmin kertonut talon jännittävästä historiasta täällä. Kummitusjuttujakin on muutama, nekin löydät blogin oikean laidan osiosta ”aaveita ja jännitystä”. Myös Wikipediassa on pikkuisen Könttärin talon historiasta.

 

 

 

Advertisements
Kategoria(t): Vanhan talon kunnostus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Kuudes sukupolvi

  1. Leila sanoo:

    Voi teidän hurjia hommia! Ihailen aina niitä ihmisiä, jotka pyrkivät pitämään huolta vanhoista taloista! Toivon teille voimia ja apua monella tavalla!

  2. Sari sanoo:

    Hieno homma ,että asiat ovat tulleet ratkaistuiksi ja voit ihan hyvällä omalla tunnolla kutsua itseäsi Könttärin emännäksi ,sillä sehän sinä olet. Töitähän se teettää paljon ,älkää nyt hukkuko kaiken työurakan alle ,muistakaa myös nauttia kesästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s