Jouluaikaa muistellen

Joulu alkaa olla jo muistojen kirjoissa. Monenlaiset lämpimät ajatukset täyttävät mielen nyt, kun  viimeisetkin lähtijät ovat jo kotivensa avanneet. Pikkuväen hyvästely oli haikeaa niin kuin aina, nythän meillä oli joulukylässä ensimmäisen kerran myös muutaman viikon ikäinen pikku-pikku-piikakin.

Hiukan lisäjännitystä toivat mummin äkillinen lonkkavaiva, joka kortisonipiikkien ja särkylääkkeen avulla kuitenkin parani juuri oikeaan aikaan, sekä papan vielä äkillisempi angiina, joka sekin tiistaina alkoi lääkärissä käynnin jälkeen helpottaa.

Kanalan väki sai uusia pahnoja sekä joulukuusen omenineen.

Olohuoneessakin  koristeltiin kuusi

eikä kellään ollut minkäänlaista kiirettä. Aattoaamuna oli aikaa vaikka satujen lukemiseen.

Aamiaispöydässäkin oli aina ihasteltavaa:

Joulupukki oli lasten  mielessä moneen kertaan

ja kun ovelta hautausmaalla käynnin,  saunan ja ruokailun jälkeen vihdoin  kuului kopinaa, jännitys oli huipussaan.

Pikkupiika uskalsi sanoa oikein käsipäivää, mutta kun pukki oli lähtenyt, renkipoika totesi, että kovin se oli papan näköinen.

Sitä sitten illan mittaan pohdittiin ja lopputulos oli nukkumaanmenovaiheessa se, että eihän se pukki tosiaankaan ehtisi joka paikkaan ja taitaakin olla joulusatua koko asia. Kehuin pikkumiestä kovasti, että hän oli jo niin iso, että hoksasi, eikä sitä joulusalaisuutta kannattaisi paljastaa pikkupiialle kun se on isojen juttu. Joulupäivänä sitten salaa kokeiltiin punaista asua ja suunniteltiin seuraavaa kertaa, jos olisi vaikka tontuille työtä! Siihen päättäyi pikkurengin joulusatu, haikeissa, mutta lämminhenkisissä tunnelmissa.

Pikkupiika luki kirjoja

ja enon avustuksella valmistettiin uusia lego-rakennelmia.

Naapurin Matin kanssa oli kivoja ulkoleikkejä.

Parasta maalla olemisessa onkin juuri se, että ulos ei ole pitkä matka ja sinne pääsee monta kertaa päivässä.

Pikkuisin piika nukkui 37 vuotta vanhoissa vaunuissa lampaantaljan päällä

sillä välin, kun toiset leikkivät vähäisessä lumessa. Onneksi oli edes tämän verran!

Kun pappa oli sairaana, eno touhusi renkipojan kanssa ulkona. Tämän kuvan otti mummo, joka istui takimmaisena mönkijä-ajelulla.

Veimme koulun huutokaupasta ostetun höyläpenkin vanhaan talliin ja siellä saattoi käydä sahailemassa aina kun mieli teki.

Kun uudenvuoden raketit oli ammuttu

ja tinat valettu,

ihmeteltiin mummin ruusu-tinaa. Kevään kukkaloiston merkki? Pikkurenki sai oikeanpuoleisen merirosvolaivan.

Mutta itselleni jäi  jouluajasta kuitenkin parhaana muistona mieleen ilta, jolloin makasimme pikkurengin kanssa kaksistaan lumessa ja katselimme tähtiä kirkkaalta taivaalta. Kun silmät tottuivat pihavalojen jälkeiseen pimeyteen, minusta oikeasti tuntui siltä, että mekin olimme vain hiukkasia suuressa maailmankaikkeudessa. Tuolla on Orionin vyö, tuolla Otava ja Pohjantähti. Siellä leijuimme, läpi avaruuden, kuin unessa tai sadussa. Eikä siitä sadusta ollut helppo herätä.